New York on hieno koti komedialle. Billy Wilderille se merkitsi kesähelteillä kärvisteleviä ukkomiehiä ja lemmenkipeää Jack Lemmonia. Woody Allen teki siitä pyhätön sivistyneiden neurootikkojen keskusteluille seksistä ja elämänkatsomuksesta. Seinfeld ja Frendit veivät samat elementit sitcomien maailmaan. Tootsieta en näe ehkä Annie Hallin ja Alvy Singerin kanssa samaan kaupunginosaan, mutta voisin kuvitella Taxi-sarjan hahmojen vilahtavan taka-alalla fuusio-jazzin tamppauksen tahdissa. Nauruarvoiltaankaan se ei välttämättä ole yhtä hervoton kuin monet kollegansa, mutta sydän ja äly ovat paikallaan.
Michael Dorsey (Dustin Hoffman) on näyttelijäkursseja vetävä epäonnistunut näyttelijä, joka saa roolin sairaalaan sijoittuvasta saippuasarjasta. Koukku on siinä, että hänen roolinsa on naissivuosa, jonka hän saa alter egonaan Dorothy Michaelsina. Aivan kuin ei riittäisi, että Michael vie roolin ystävältään Sandyltä (Teri Garr), hän rakastuu vastanäyttelijäänsä Julieen (Jessica Lange). Juliella on suhde sarjan ohjaaja Roniin ja Julien isä ihastuu Dorothyyn. Salatulle henkilöllisyydelle perustuva romanssi: tuota premissiä voisi yksi kehua klassiseksi, toinen puhkikuluneeksi.
Jos on lähtökohta antiikkinen, niin ei leffaa sen tuoreemmaksi tee sen pintaseikatkaan. Rehottavat permikset ja rotaripuhelimet näyttävät aivan uusimmalta huudolta verrattuna siihen Dave Grusinin hupaisaan pop jazziin, jota Carlton Banks’kin pitäisi liian valkoisena (käsi ylös, kaikki Bel-Airin prinssin fanit!). Toisaalta ne ovat juurikin osa Tootsien kauneutta ja siltaa Wilderista Frendeihin: kertomuksia nuhjuisissa vuokrakämpissä asuvista arkkityyppisistä newyorkilaisista, joissa on älykkyyttä, terää ja epäonnea.
Tootsien kaltaista elokuvaa katsoessa oppii arvostamaan sitä oikeuden voittoa, että Dustin Hoffmanista – lyhyestä ja narisevalla äänellä puhuvasta isonenästä – tuli ikinä menestyvä näyttelijä. Hoffman on esittänyt monenmoista idiot savant’ia ja Jolly Rogerin lippulaivan kapteenia, mutta silti ne hajuttomat ja harmaat tyypit, kuten Ted Kramer tai Benjamin Braddock, ovat niitä, keneen Hoffman puskee eniten eloa ja luonnetta. Tootsiessa hän esittää huonosti työtä saavaa näyttelijää (hahha, niin kuin sitä nyt ikinä tapahtuisi!) joka on valmis ottamaan vaikka naisen roolin saadakseen töitä. Tai ehkei niinkään viimeisenä oljenkortena kuin näyttönä siitä, että hän osaa näytellä. Alkuvaikutelma on vähemmästäkin puistattava, kun näkee Hoffmanin puhumassa falsetilla punaisessa peruukissa: sukupuolihalveeraus, joka kärjistyy tätimäiseen elehtimiseen ja kaikuihin Suomen omasta Marja Tyrnistä, mutta efekti on vain väliaikainen. Samaan tapaan kuin Michaelin valeasusta alkaa kuin varkain muodostua oleellinen osa hänen omaa identiteettiään, myös katsojana on helppo unohtaa, ettei Dorothy missään vaiheessa edusta kauniimpaa sukupuolta. Arvattavat perusvitsit valeasun säröilystä ja Dorothyyn ihastuvista ukoista löytyvät toki käsikirjoituksesta, mutta itse Dorothya kohdellaan ihailtavasti kuin omaa erillistä hahmoaan, koska sitä se ikään kuin on! Persoona saattaa syntyä mammuttiluokan petkutuksesta, mutta sitä ei ajattele enää sellaisena tovin kuluttua. Tootsien voi luokitella romanttiseksi komediaksi – se mahtuu siihenkin raamiin – mutta aivan yhtä perustellusti sitä voi pitää kasvutarinana ja ultra-maskuliinisuuden murenemisena.
Minulla ei ole erityistä silmää farssille. Olen tehnyt enimmäkseen draamaa, joten minun tapani tehdä komediaa on tehdä siitä niin totuudenmukaista kuin pystyn.”
– Sydney Pollack, itsetunnustautunut komedia-ummikko
Oheinen sitaatti selittänee osaltaan, miksi Tootsie on sivuhahmoissaankin vahvaa esitystä. Bill Murray on ainoa luontainen koomikko elokuvassa ja hänenkin kuiva huumorinsa on annosteltu Michaelin kämppiksen kokoiseen osaan. Dabney Coleman saattaa olla niljakas sovinisti sarjan ohjaaja Ronina, mutta vain koska ei tiedä olevansa sitä. Sydney Pollack itse on Michaelin agenttina kuin hänet olisi aina tarkoitettu kameran eteen, eikä sen taakse. On kuin hänet olisi tuntenut vuosikausia jo ensinäkemällä. Entä Charles Durning? Vilkaiskaapa vaan Durningia Julien isänä, joka niin aidosti ihastuu tietämättään mieheen. Ei tuollaiselle mörrimöykylle toivo sitä nöyryytystä, mille hänet altistetaan.
On sääli, ettei Oscar-akatemia arvosta enemmän 100-prosenttisia hengentuotteita kuin inspiroivia figuureja maailmanhistoriasta, joskin ymmärrän hyvin, miksi Hoffmanin monimutkainen roolisuoritus hävisi pääosapalkinnon ainoastaan Gandhin reinkarnaatiolle. Jollekin Ben Kingsleylle vai mikä sen nimi on. Vaisu Oscar-menestys ei ole pätkääkään pois Tootsielta. Niin kauan kuin tasa-arvo ei toteudu ja seksismi voi paksusti, on myös Tootsie ajankohtainen. Sinä päivänä, kun se ei sitä enää ole, niin kyllä yhden elokuvan sosiaalisen relevanssin sen vuoksi uhraa.
