Dave Garver (Eastwood) on radiojuontaja, joka pyörittää omaa toivekappaleohjelmaa. Hänelle soittaa usein eräs Evelyn Draper (Walter) -niminen nainen, joka sanoo aina “Play misty for me.” Evelyn ja Dave tapaavat yhtenä iltana sattumalta baarissa ja heille kehittyy yhden yön juttu. Evelyn haluaisi kuitenkin enemmän, mutta kun Dave sanoo koko ajan ei, niin saa tämä akka hermoromahduksen ja aikoo tehdä pahoja…
[I]Yön painajaista[/I] voisi hyvin verrata Hitchcockin [I]Psykoon[/I], sillä Eastwood liikkuu täysin samoilla vesillä; tavallinen arkielämä muuttuu täydeksi painajaiseksi kun aluksi mukavan oloinen hahmo alkaa piinata muita. Kauhu syntyy pikkuhiljaa, eikä sen luomiseen tarvita hirveitä määriä ruumiita taikka tehosteita. Eastwood ei kuitenkaan tee kaikkea yhtä täydellisesti kuin Hitchcock, sillä siinä missä [I]Psyko[/I] muuttuu aina vain jännittävämmäksi loppua kohden, on [I]Yön painajainen[/I] tunnelmaltaan harmillisen köyhä. Allekirjoittanut ihmettelee muutenkin erästä viiden minuutin mittaista Jazz-festivaali-kohtausta täysin, sillä se ei liity mitenkään olennaisesti leffaan ja antaa iloisen tunnetilan, pelottavan sijaan.
Elokuva saattaisi olla mustavalkoisena parempi. Silloin sen uhkaava ilmapiiri saataisiin tuotua paremmin esille, kun käytettäisiin hyödyksi taloista ja ihmisistä heijastuvia varjoja. Silloin esimerkiksi kaikki ne kohtaukset, joissa Evelyn seuraa Davea, voisivat toimia entistä tehokkaammin. Ehkä on kuitenkin hyvä, että [I]Yön painajainen[/I] ei ole mustavalkoinen, koska sellaisena se tuntuisi jo [I]Psykon[/I] uusintaversiolta.
Clintin leffoissa homma menee yleensä niin, että hän on koko näyttelijäkaartin ehdoton ykkönen, mutta tällä kertaa valinta on vaikeampi. Jessica Walter heittäytyy hulluksi, meinaan niin aidosti, että on vaikea kuvitella naisen olevan täysin normaali oikeassa elämässä. Tai eihän sitä tiedä, jos hänessä oikeasti piilee jokin pimeä puoli?
Voi olla, että tuolloin jonkun taidokkaamman ohjaajan käsissä [I]Yön painajaisesta[/I] olisi tullut parempi, mutta ei se nytkään laisinkaan haukuttava ole. Ainoa asia joka siinä itse asiassa menee mönkään, on tunnelma, jota Eastwood ei ole vielä esikoisohjauksessaan tarpeeksi hyvin handlannut.
