”Based on a true story.”
– huomautus Argon alussa
Karl Marx sanoi kerran – vai oliko kyseessä sittenkin Groucho? – että historiassa kerran tragediana toteutunut asia toistuu myöhemmin farssina. Fraasilla Marx viittasi ajatukseen, että Ranskan suuressa vallankumouksessa nähdyt tapahtumat toistuivat hänen elinaikaan, kun Ranskassa toteutui vallankaappaus jälleen 1851. Tuolloin Marx aikalaisena todisti, kuinka Napoleon Bonaparten veljenpoika seurasi setänsä jalanjälkiä nostamalla itsensä vallankaappauksen avulla aiemmin tasavaltaisen Ranskan keisariksi. Marxin näkökulmasta epämieluisten tapahtumien uusiutuminen näytti ivallisen karsealta, kun taas nykytarkkailija saattaisi suhtautua historiallisten toimijoiden sukulaissuhteisiin ja tietoisesti toistettuihin seremoniapäivämääriin hymyn kera.
Marxin miete, joka esiintyy Argon loppumetreillä, liittyy tietyllä tavalla historian hahmottamisen vaikeuteen. Tellustamme tarkastellessa voi tuntua epäluontevalta ajatella, että nykymaailman muovanneet tapahtumat olisivat voineet päättyä millään muulla tavalla kuin miten ne lopulta päättyivät. Historiasta tulee helposti vakavaa ja ehdotonta.
Argon takana oleva tositarina sen sijaan on niin kaistapäinen ja sen toteutumismahdollisuudet niin epätodennäköiset, että se on todellinen muistutus historian ja tietenkin myös nykypäivän tapahtumissa alati piilevästä moniäänisyydestä ja epävarmuudesta. Kun Iranin vallankumous 1970-luvun lopulla johtaa Yhdysvaltain suurlähetystön valtaamiseen Teheranissa ja lopulta yli vuoden mittaiseksi venyneeseen panttivankidraamaan, kuusi lähetystöstä pakenevaa amerikkalaisdiplomaattia piiloutuu kanadalaisen suurlähettilään kotiin. CIA yrittää pelastaa kuusikon luomalla näille valehenkilöllisyydet elokuvantekijöinä, jotka etsivät maasta kuvauspaikkaa Star Wars -kopiolle nimeltä Argo. Yhdessä oikeiden elokuvantekijöiden kanssa agentti Tony Mendez (myös ohjausvastuussa oleva Ben Affleck) luo kyseisen valeproduktion, jonka nimissä hän suuntaa Teheranin antiamerikkalaiseen ilmapiiriin pelastaakseen maanmiehensä.
85. Oscar-kisassa Argo ei ollut ainoa historiallinen elokuva, joka tavoitteli parhaan elokuvan palkintoa. Yhdeksästä ehdokkaasta kolme eli peräti kolmannes perustui enemmän tai vähemmän uskollisesti historiallisiin tositapahtumiin (Argon lisäksi Lincoln ja Zero Dark Thirty). Lisäksi kaksi muuta elokuvaa – eli kaikkiaan yli puolet ehdokkaista – käyttää kuuluisaa historiallista aikakautta toimintaympäristönään: blaksploitaatiowestern Django Unchainedin kanssa katsoja ratsastaa orjuuden viimeisiin vuosiin Yhdysvaltojen eteläosiin, ja 150 vuotta vanhan romaanin pohjalta sovitetun musikaalin valkokankaalle siirtävä Les Misérables vie romantiikannälkäiset Napoleonin sotien jälkeiseen Ranskaan. Tällaisen historiainnostuksen keskellä herää väkisinkin kysymys siitä, millainen voima näillä elokuvilla on muokata käsityksiämme historiallisista tapahtumista tai aikakausista.
Argon tapauksessa kysymys on erityisen relevantti, sillä historiallisten tapahtumien noudattaminen on mielenkiintoisesti kytköksissä siihen, mitkä osat elokuvassa toimivat parhaiten ja mitkä heikoiten. Esimerkiksi elokuvan kaksiminuuttinen storyboard-mainen intro antaa historialliset perusteet iranilaisten vihalle Yhdysvaltoja kohtaan. Sen läsnäolo on hyvin tärkeä, sillä sen jälkeen iranilaiset eivät juuri saa elokuvassa ääntään esille, ja ilman kyseistä introa he vaikuttaisivat ilman syytä raivoavilta sekopäiltä. Kun järjettömät väkijoukot muuttuvat edes jotenkin mielekkääksi ja uskottavaksi uhaksi, hahmot saavat luontevan toimintakontekstin. Näin elokuva tulee miellyttävämmäksi seurata, eli historiallinen tarkkuus parantaa elokuvan laatua.
Sen sijaan elokuvaa varten keksityt trillerimäiset osuudet eivät istu kokonaisuuteen ollenkaan. Vaikka katsoja ei tuntisikaan elokuvan taustalla olevan tositarinan yksityiskohtia, historiallisesta tapahtumakulusta poikkeavat hetket korostuvat kokonaisuudesta irvokkaasti. Niissä kuvaillut täpärät pakenemiset ovat elokuvagenrelle niin ominaisia, että voimakkaista näyttelijäsuorituksista ja tiukasta teknisestä osaamisesta huolimatta niiden pelkkä läsnäolo saattaa helposti luoda vaivautuneen olon ja irrottaa katselukokemuksesta. Näiden hetkien tarkoitus on toki lisätä jännitettä ja pitää katsoja varuillaan, mutta kun aivan kaikki hoituu tökerösti viime tingassa, on kokemus vaivaannuttavan epäaito, ja keksittyjen kohtausten massa vetää jopa tosipohjaiset tiukat tilanteet mukanaan pohjaan. Vielä Yhdysvaltain lähetystön valtausta kuvaava kohtaus elokuvan alkumetreillä toimii esimerkillisesti, sillä Affleck on toteuttanut hetken mestarillisesti sähäkkään ja spontaanin rajalla tasapainoillen, mutta myös siksi, että se noudattelee yllättävän pitkälle todellista valtausta. Jälleen kerran: vaikkei katsoja tätä tietäisikään, kohtaus tuntuu aidolta ja mahdolliselta.
Oleellisten historiallisten tapahtumien tallominen elokuvamaisten ratkaisujen jalkoihin luo ongelmia, joita mikään pikkunokkela sisäpiirivitsi Hollywoodista ei paikkaa, ihan sama tuleeko se rakastettavien Alan Arkinin tai John Goodmanin suusta. Toisaalta ehkä Hollywood-elementtien läsnäolo on syy sille, miksi Argo lopulta löysi niin paljon ystäviä Hollywoodista. Viimeistään Artistin voittokulku viime vuonna osoitti, että Los Angelesin ihmekylä rakastaa itseään. Argo lieneekin ollut mannaa monelle Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenelle, sillä se kuvaa, kuinka osittain heidän organisoimansa operaatio helpotti amerikkalaisten tuskaa. 444 päivää kestänyt nöyryyttävä musta hetki historiassa kääntyy voitoksi.
Historiallisten tapahtumien muistaminen on hankalaa, sillä joskus hyvä tarina, ihan sama kuinka epäaito, voittaa vetävyydessään ja ehdottomuudessaan oikean elämän kaoottisuuden. Esimerkiksi Argon tie Oscar-voittajaksi näyttää jälkeenpäin katsottuna itsestään selvältä, sillä muita arvostettuja palkintoja voitettuaan se oli vahva ennakkosuosikki myös Oscar-gaalassa. Tämä näkökanta tosin unohtaa sen, että silloin kun ehdokkuudet julkisettiin, Argo tippui spekulaatioissa kisasta, koska sillä ei ollut parhaan ohjaajan ehdokkuutta; vain kolme elokuvaa aikaisemmin oli voittanut parhaan elokuvan palkinnon Oscareissa voittamatta parhaan ohjaajan palkintoa (aikaisemmat olivat Siivet, Grand Hotel ja Palveluksessanne, Miss Daisy, joista kaksi oli niin ikään historiallisia elokuvia). Myös on hyvä muistaa, kuinka absurdilta ajatukselta Ben Affleckin ohjaama Oscar-voittaja tuntui vuosikymmen sitten: hän on vaivaisessa kymmenessä vuodessa muovautunut rajussa syöksykierteessä olleesta näyttelijästä ylistetyksi ohjaajaksi. Elokuvalla Argo oli siis yhtä epätodennäköiseltä kuulostava tie Oscar-voittoon kuin operaatiolla Argo onnistumiseen.
Lopuksi on tietenkin hyvä kysyä, onko Argolla olemassa itselleen asettamaa yhteiskunnaliista tehtävää, jota esiteltäisiin historiallisten tapahtumien varjolla. Kyllä-vastaus vaikuttaa todennäköiseltä, sillä Iran on edelleen, yli 30 vuotta Argon tapahtumien jälkeen, roistovaltion asemassa ja propagandasodassa länsivaltojen ja erityisesti USA:n kanssa. Iranin vallankumouksen, islamilaisen tasavallan ja huonojen Yhdysvaltain-suhteiden syntyhetkiin sijoittuva elokuva toimii omalla tavallaan muistutuksena nykypäivään asti jatkuvan kansainvälisen epäluuloisuuden taustoista, joista Argon tuottaneet liberaalit Affleck ja George Clooney ovat kenties halunneet yleisöä muistuttaa. Tämä ja muut osat elokuvassa toimivat historiallisista epätarkkuuksista huolimatta siksi, että kyseessä on kautta linjan vahvojen näyttelijäsuoritusten täyttämä leffa, jonka puikoista löytyy yllättävän hyväksi ohjaajaksi paljastanut Affleck, joka ei pelkkää tarttua arkoihin aiheisiin. Niinpä hänelle on vaivatonta toivottaa pitkää uraa ja menestystä tuleviin palkintogaaloihin sen ohjaajapystin suhteen.
”Some scenes and dialogue in this film have been fictionalized for dramatic purposes.”
– huomautus Argon lopputeksteissä
