Onnen päivien Fonzie on taatusti kova jätkä, mutta Yövuoron miekkosesta ei voi sanoa samaa. Ron ”Richie” Howardin varhainen komedia esittelee ”Fonzien” eli Henry Winklerin ehkä luonteenomaisesti lähempänä Winkleriä kuin Fonzarelliä olevana nyhverönä. Kiintoisaa elokuvassa on sen keskeisin tapahtumapaikka, eli ruumishuone ja nuoren Michael Keatonin villi debyytti.
Winklerin esittämä miekkonen, Chuck, on aiemmin luonut uraa pörssissä. Ruumishuoneelle heppu on päätynyt omin jaloin, kun hermot kaipasivat levollisempaa työtä. Levosta ja rauhasta ei kuitenkaan ole mitään tietoa, kun tämän poloisen työpariksi ilmaantuu Keatonin esittämä hourupää nimeltä Bill. Ei riitä, että tulokas sinkoilee kuin superpallo vainaiden keskellä. Kuollut parittaja vetää keltanokan mukaan ilotyttöbisnekseen, jota tietysti harjoitetaan ruumishuoneelta käsin.
Yövuoro on hirtehistä hauskaa, mutta ei taatusti mitään syvällistä ja sielukasta. Sen henkilöhahmot ovat asteen liian kilttejä, jotta siitä voisi oikein reilusti puhua mustana komediana. Ilotytötkin – Shelley Long etunenässä – ovat mukavia muikkeja koko sakki. Leffa yrittää ajoittain olla ehkä jossain mielessä kantaaottava, sillä se käsittelee ohimennen esim. paino-ongelmia ja syömishäiriöitä. Nämä seikat jäävät kuitenkin niin etäisiksi, ettei katsoja jääne pähkäilemään niitä. Yövuoron parhaat puolet ovatkin Henry Winklerin hillitty charmi, Michael Keatonin räiskähtelevyys ja vinha idea tarinan takana.
