Lydia (Flores) on suruisa härkätaistelijamimmi, joka joutuu ikävän työtapaturman seurauksena koomaan. Lydiaa rakastaa Marco (Grandinetti), joka istuu naikkosensa vuoteen ääressä odottaen mahdotonta. Marco ystävystyy pian sairaanhoitaja Benignoon (Càmara), joka on rakastunut omaan koomapotilaaseensa Aliciaan (Watling). Äijät eivät voi keskustella rakkaidensa kanssa, mutta ainahan niille voi puhua.
Tuuheatukkaisen espanjalaisohjaaja Pedro Almodovárin Puhu hänelle on raina naisista – miesten näkökulmasta. Se kertoo myöskin yksinäisyydestä, ja äijien välisestä ystävyydestä. Hui? Suoraan paperilta luettuna koko käsis olisi aivan äärimmäisen tyly homma, mutta Pedro on saanut tekstistään kasaan yllättävän nätin leffan.
Heti alkumetreiltä lähtien pläjäys kolahtaa töllöttäjään tunnelmallaan. Toki espanjan kieli on jo yksistään upeaa, mutta fiiliksiin vaikuttavat myös loistava musiikki ja hillityn täyteläinen visuaalisuus. Leffan sisällä nähtävä lyhytelokuva on monella tapaa toki epäuskottava 20-luvulla tehdyksi, mutta annettakoon tämä taiteilijan vapauden nimissä anteeksi.
Elokuvan vähäsanaisiin naishahmoihin tutustutaan pitkälti takautumien kautta. Vaikka eivät ihan pääroolissa olekaan, naiset ovat leffalle tärkeitä – jäinkin kaipaamaan täydennystä etenkin Lydian hahmoon. Tässä kai rainan isoin puute: miesten välistä ystävyyssuhdetta jankataan liikaakin, kun niiden muijat jäävät samalla aavistuksen verran ohuiksi. Benignon rooli on upeasti kirjoitettu ja tulkittu, Càmara varastaakin koko esityksen.
Puhu hänelle on monella tapaa hieno leffa, vaikka ei allekirjoittaneen kohdalla aivan kaikkeen hehkutukseensa yltänytkään. Kyseessä on puutteistaan huolimatta vaikuttava ja ainutlaatuinen tekele, joka mietityttää katsojaa vielä jälkeenpäinkin. Hyvää työtä, Pedro.
