Japanin ihmeellisen Hayao Miyazakin varhaiskauden tuotantoa ei voi ruotia käymättä ennemmin tai myöhemmin läpi myös tätä mestarin vaikutusvaltaisimpiin ja kuuluisimpiin yksittäisiin lukeutuvaa klassikkoteosta, joka samalla oli tässä vaiheessa monenlaisessa liemessä ja keitoksessa marinoidun maestron debyytti ohjaajana. Tästä eteenpäin suunta oli mestarilla vain yhä kunnianhimoisemmiksi käyviä henkilökohtaisia tuotoksia ja lopulta omaa studiota kohti.
Nykyään Cagliostron linnaa pidetään muiden tekijänsä luomusten tavoin yhtenä parhaista lajissaan koskaan, vaikka toisin olivat asiat ilmestymisaikaan, jolloin sitä kritisoitiin lähdemateriaalin liiankin vapaamielisestä muuttelemisesta eikä harvoihin länsimaisiin näytöksiinkään löytynyt yleisöä paikallisen genren alennustilan vuoksi. Siitä huolimatta Miyazakin debyytti jätti jälkensä länsimaiseen populäärikulttuuriin jo 80-luvulla vahvistamattoman huhun mukaan animaatiota tunnetusti diggaavan Steven Spielbergin ja Disneyn siitä imeneinä suorina vaikutteina, jälkimmäisen kohdalla erityisesti sellaisen leffan kuin [movie]Basil-hiiri, mestarietsivä[/movie] kohdalla.
Mikäli alkuperäinen sarjakuva ei satu olemaan tuttu, ei se varsinaisesti edes haittaa, sillä Miyazaki on suunnitellut seikkailunsa mahdollisimman helposti nautittavaksi ilman sitäkin. Lupin III on kuitenkin kotimaassaan varsin ikoninen koominen varashahmo ja sen kuuluisamman Arsene Lupinin I:n pojanpoika, joka putsaa tovereidensa kanssa mitä mielikuvituksellisimmatkin härvelit ja vipstaakkelit samalla poliisia loputtomasti pakoillen. Miyazaki oli ennen tätä työskennellyt kyseisen sarjan televisiosovituksen parissa jo useamman vuoden verran, mistä ilmeisesti aukeni mahdollisuus myös kokonaisen elokuvan ohjaamiseen.
Tämänkertainen tarina lähtee liikkeelle Lupinin ryöstäessä hattupäisen Jigenin kanssa pienen kuplan täydeltä kasinokahisevaa, mutta nopeasti osoittautuukin saaliin olevan väärennettyä rahaa. Näiden tie vie lopulta piskuiseen eurooppalaiseen Cagliostron arkkiherttuakuntaan, jossa paikallinen kreivi yrittää pakottaa Cagliostron prinsessaa vaimokseen. Prinsessanpelastusretken ohella määränpäänä häämöttää myös Cagliostron linnan salaperäinen aarre, jonka todellinen merkitys paljastuu vasta aivan viimeisessä kohtauksessa.
Cagliostron linna on periaatteessa päivänselvää kierrätystä [movie=1969]Saapasjalkakissa[/movie]sta ja [movie]Seikkailu aarresaarella[/movie] vanhoista ideoista, velhon tilalla on vain kreivi ja Saapasjalkakissa on vaihtunut matkan varrella Lupiniksi. Muutoin lähes koko jälkimmäinen puolikas takaa-ajoineen ja linnoineen on sellaisenaan kuin suoraan ensimmäisestä, mutta kaikki huomattavasti alkuperäistä paremmin toteutettuna. Tällä kertaa mestarilla oli vihdoin ohjakset täysin käsissään ja se myös näkyy kokonaisuuden noustessa jo ensiminuuteilta lähtien täysin omanlaisiin huikeisiin sfääreihinsä missään kohtaa heikomman puolelle notkahtamatta.
Miyazakin debyytti iskee katsojaa äkkiarvaamatta palleaan ja jättää täysin mykistyneeksi mahtavuutensa edessä. Hayao Miyazakihan on tunnetusti erityisen taitava vauhdikkaan ja monimutkaisen toiminnan kuvaajana ja mies onkin taitojaan näissä vanhemmissa ”raaemmissa” teoksissaan mielellään esitellyt joidenkin mielestä ehkä jo vähän liiankin kanssa. Omaan makuuni samanaikaisesti näyttävää, mestarillisesti animoitua ja hauskaa vauhtia ja väkivaltaa on juuri sopivasti, eikä se varsinaisesti missään vaiheessa kurvaa mestarin itsensä kirjoittaman tarinan tai hahmojen edelle. Henkeä saa haukkoa ja sydän tykyttää jännityksestä aivan viimeisille vimmaisille minuuteille asti, jolloin koko vyyhti lopulta raukeaa yhdessä tekijänsä uran kuuluisimmista kliimakseista.
Kaikesta yllä jo todetusta johtuen lukeutuu Hayao Miyazakin Cagliostron linna henkilökohtaisiin suosikkielokuviini kautta aukain. Harva toiminnallisempi animaatio onnistuu olemaan samanaikaisesti vähintään yhtä hauska kuin jännittäväkin, mutta kun teknisesti korkealaatuisen toteutuksen lisäksi tämä ottaa katsojansakin huomattavasti vakavammin ja aikuisemmin kuin monet mestarin myöhemmät paremmiksi kehutut Ghibli-vuosien teoksetkin. Kaikkine pienine vikoineen ja puutteineenkin Lupinia ei elokuvana voi yksinkertaisesti kuin rakastaa.
