Hataralla juonella, epäloogisuuksilla ja ilmeettömällä kerronnalla kuorrutettu elokuva kuuluu ehdottomasti huonoimpien koskaan tehtyjen lännenelokuvien joukkoon.

1.7.2009 13:17

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:High Plains Drifter
Valmistusvuosi:1973
Pituus:105 min

Parhaiten länkkärisankarina tunnettu Clint Eastwood päätti loikata näyttelemästä ohjaajan pallille ”Yön painajainen” -jännärissään. Mistään mestariteoksesta ei Eastwoodin ohjaamassa ja tähdittämässä teoksessa ollut kyse, mutta ihan onnistunut trilleri leffa kuitenkin oli. Kaksi vuotta myöhemmin mies päätti palata westernien ihmeelliseen maailmaan, ja lopputuloksena oli kaikkea muuta kuin onnistunut Ruoska (High Plains Drifter). Hataralla juonella, epäloogisuuksilla ja ilmeettömällä kerronnalla kuorrutettu elokuva kuuluu ehdottomasti huonoimpien koskaan tehtyjen lännenelokuvien joukkoon.

Elokuvan kaksikymmentä ensimmäistä minuuttia kuluvat turvallisesti länkkäritunnelman mukana leijailussa Ruoskan kierrättäessä kaikki kuviteltavissa olevat western-kliseet: vähäpuheinen, synkkä muukalainen (Eastwood) saapuu Lagon kaupunkiin ja pistää välittömästi ranttaliksi. Hotellihuoneesta, viskistä, saati sitten parranajosta ei makseta mitään, ja jos joku uskaltaa tulla väittämään vastaan, on vastalahjana lähinnä lyijyä. Kyllä se Clint on kova äijä. Juttu lähtee käyntiin aika hitaasti, ja Eastwood kuljettaa sitä eteenpäin kiireettömästi, mikä muuttuu juonen mielenkiinnottomuuden ja ennalta-arvattavuuden paljastuessa puuduttavan tylsäksi. Juoni käy nopeasti melko monimutkaiseksi, mikä ei kuitenkaan tässä tapauksessa todellakaan ole hyvä asia; Ruoskan juoni kun on kankea ja toimimaton kuin mikä, ja täynnä epäloogisuuksia. Loppuratkaisun pimittämiseksi juoneen on ladattu iso kasa erilaisia koukkuja, jotka loppuratkaisun valossa eivät kuitenkaan tunnu vähänkään uskottavilta.

Ruoskassa on myös varsin kiehtovaa kaksinaismoralismia: Eastwoodin esittämä muukalainen nimittäin sikailee Lagossa aivan uskomattoman härskisti, raiskaten naisia ja käytännössä ryöstäen ihmisiä. Aitoon Lucky Luke -tyyliin kaikki kylän ammatinharjoittajat vihastuvat Eastwoodin saapuessa, hautausurakoitsijaa lukuunottamatta. Elokuvan kolme pääpahista (Geoffrey Lewisin, Dan Vadisin ja Anthony Jamesin huvittavasti ylinäyttelemät vasta vankilasta vapautuneet julmurit) toimivat itse asiassa huomattavasti rauhallisemmin, mutta silti heidän toimintansa esitetään jotenkin ”pahempana” kuin Itäpuun toimet. Elokuva yrittää luoda moraalisesti kyseenalaisen, puhuttelevan ja ristiriitaisen tilanteen katsojan pohdittavaksi, mutta kiitos vastenmielisen aatemaailman ja tökerön loppuratkaisun, Ruoska epäonnistuu tässä surkeasti.

Eastwoodin ohjaus ei toimi juuri millään tasolla, vaan elokuva laahaa koko ajan mielenkiinnottomasti. Alku on kaikkien kliseidensäkin jälkeen Ruoskan onnistuneinta antia, ja lupailee keskinkertaista länkkäriä. Lopputulos on kuitenkin huono. Ernest Tidymanin käsikirjoitus on sekava ja rehellisesti sanottuna niin huono, ettei sitä olisi koskaan kannattanut elokuvaksi siirtää. ”Salaperäisyyttä” tavoittelevat takaumat osoittavat katsojalle jutun jujun kauan ennen kuin tarkoitus olisi. Tekele on myös raivostuttavalla tavalla itsetarkoituksellisen väkivaltainen. Yleensä länkkäreissä poissaoloaan loistava seksuaalisuus taas pilaa alun kliseiden nostaman länkkäritunnelman täysin.

Näyttelijätyö ei sekään ole kummoista. Clint Eastwoodia en ole koskaan osannut arvostaa erityisen lahjakkaana näyttelijänä: yleensä hän tekee lähinnä keskinkertaisen suorituksen, ja Ruoskassa sitä huonomman. Billy Curtisin esittämä Mordecai-kääpiö on sympaattisuudessaan harvoja elokuvan onnistuneita piirteitä. Muuten elokuvassa nähdäänkin lähinnä matalaa keskitasoa näyttelijöiden saralla; yhtäkään hahmoa – edes päähenkilöä – ei onnistuta juuri syventämään, sen enempää käsikirjoituksen kuin näyttelysuorituksenkaan tasolla.

Kokonaisuutena Ruoska on lähes täysin epäonnistunut lännenelokuva. Vaikka sen maailmankuvassa onkin jo viitteitä vanhempien amerikkalaisten westernien kaunistellun ja romantisoidun maailmankuvan myyttien purkamisesta ja spagettiwesternien ja myöhempien jenkkilänkkärien synkkää, väkivaltaista tunnelmaa, ei kokonaisuus toimi oikein millään tasolla. Ruoskan ajoittain viljelemä musta huumori, samoin kuin tyylikäs alku pelastavat sen kuitenkin kaikkein kuumimmalta kiirastulelta. Kadotukseen leffa on silti tuomittu.

Arvosteltu: 01.07.2009

Lisää luettavaa