Sir James Bond (Niven) on siirtynyt eläkkeelle. Mikä vahinko, sillä ilman Jimboa agenttitouhu on pelkkää limboa. Sir James joutuu kuitenkin palaamaan kuvioihin, kun M16:sta vapautuu paikka johtajalle. On tullut aika puhkaista kansainvälinen mätäpaise SMERSH. Jotta missio onnistuisi, kaikkia kentällä toimivia agentteja aletaan kutsua nimellä James Bond – myös naisia. Ohjelmassa on takaa-ajoa (mm. McTarryn siskosten johdolla), baccarat’n peluuta (itse mestari asialla), sukuselvitystä (Mata Bond!) ja Jimmy Bondin (Allen) teloitustuokio.
Casino Royale on yksi niistä Bond-leffoista, joita ei tiukkapipoisimpien bondistien mielestä pitäisi laskea sarjaan kuuluvaksi. Lisäksi se on toinen Bond, jossa Ursula Andress pääsi ”bondtyttöilemään” ja ainut Bond-elokuva, jossa hahmon luojan eli Ian Flemingin toivomus Bondin esittäjästä toteutui – vaikkakaan ei aivan halutulla tavalla. Alkuperäinen Casino Royalehan ei ole komedia. Ei leffakaan välttämättä naurata. 60-lukulainen crazykomedia on luonnollisesti hivenen jähmeää tavaraa. Vaikka Austin Powersit tämä raina jyrää pistein 3-0.
Elokuvaan on mitä ilmeisimmin panostettu. Filkka vilisee valovoimaisia tähtiä (mm. brittikuivike Peter O’Toole, Ranskan starba Jean-Paul Belmondo, jämäkkä William Holden ja ikipahis George Raft cameo-rooleissa), Burt Bacharachin musiikki svengaa yhä, lavasteet häikäisevät (esim. Mata Bondin valtava palatsi ja Vesper Lyndin akvaario) ja alkutekstien animaatiokin on jo sitä luokkaa, että pitää nostaa knallia. Valitettavasti kokonaisuus kuitenkin pursuilee yli. Ohjaajia produktiolla oli n. viisi ja käsikirjoittajia kymmenkunta. Joitakin kohtauksia on suorastaan tuskallista katsella niiden väkisin väännettyjen vitsien vuoksi. Parhaimmillaan CR on iloisen värikäs muisto 60-luvulta, huonoimmillaan kallista roskaa.
