B-elokuvia ei oltu tehty 1980-luvun lopun jälkeen. Quentin Tarantino ja Robert Rodriguez rakastivat B-elokuvia niin paljon että päättivät tuoda tämän jalon taidemuodon 2000-luvulle. Tuloksena on kaksi saman sarjan elokuvaa: ”Grindhouse: Planet Terror” ja ”Grindhouse: Death Proof”. Siinä missä Rodriguezin ”Planet Terror” tyytyi olemaan lähinnä visvainen zombisekoilu reippaalla camp-otteella, on Tarantino tehnyt elokuvansa enemmän tyyli- kuin toiminta/tarinapainotteisesti ja onhan hän itselleen luonteenomaisesti paiskannut elokuvaa runsaalla ”nokkelalla” dialogilla.
Death Proof koostuu kahdesta selkeästi erillisestä episodista: ensimmäisessä tutustutaan murhaajan hahmoon ja hänen käyttämiinsä menetelmiin, toisessa tämä tarina saa itselleen variaation. Tarantino kuljettaa tarinaa taidolla ja onhan se jokseenkin ihmeellistä, että tyhjänpäiväisestä löpinästä, jota elokuvan lukuisat sankarittaret runsaasti viljelevät, on saatu jokseenkin itseisarvo, hyvin pitkälle koko elokuvan sisältö. Jotain Tarantinon taidosta viedä tarinaa eteenpäin kertoo sekin, että likimain elokuvan koko ensimmäinen puolikas sujuu samassa baarissa. Mies on niin itsevarma kyvyistään kertoa tarina, että vaihtaa päähenkilötkin puolessa välissä elokuvaa.
Nooh, Tarantinonhan tavaramerkkinä on ”nokkelat” ja runsaat keskustelut. Death Proof lyö kuitenkin yli: kun kaksituntisesta elokuvasta kaksi kolmasosaa on itse tarinan kannalta epäolennaista pajatusta, elokuvan taso kärsii siitä väistämättä hieman. Ensimmäinen puolisko tarinaa on myös ylipitkä: siinä esiintyvät hahmot eivät ole järin kiinnostavia eikä tarinan kannalta olennaista ainesta siinä ole kuin murto-osa. Kapakkajakso on kuitenkin mielenkiintoinen: baarissa on seiskatuumaisia soittava levyautomaatti, toisaalta sankarittaret näppäilevät kännykkää. Nykypäivän baari 1970-luvun eksploitaation tavoin kerrottuna! Tyylikästä!
Toinen puolisko tarinaa onkin sitten se joka puolisko Death Proofia, joka sen tason määrittää. Mukana on ältsin jännittävä takaa-ajokohtaus ja lopun väkivaltatujaukset ovat kaikin puolin toimivia: harvoin on autoilutakaa-ajoissa tällaista riemua ja kauniin töksähtävän ja selityksiä antamattoman lopun tullessa katsoja ei voi kuin purskahtaa nauruun siitä adrenaliinipitoisesta riemusta jota Death Proofin finaali tarjoilee.
Vaikka tässä ei olekaan samaa väkivallan juhlaa kuin ”Planet Terrorissa” eikä yhtä älyvapaata meininkiä, on Death Proof selkeästi se parempi puolisko ”Grindhousea”. Tämä myös kestää useita katselukertoja huomattavasti paremmin, eikä ole niin selkeästi tarkoituksella tehty roskaleffa, vaan selkeästi oma kokonaisuutensa. Kurt Russel roolissaan psykopaattisena Stuntman Mikenä on myös vakuuttava. Aika paljon on kuitenkin Tarantinon ote kymmenessä vuodessa heikentynyt, ja ylipitkä ja puuduttava alku laskee pisteitä, sääli kyllä.
