Dogmaleffat on jännää katseltavaa. Liekö se sitten siksi, että katsoja tuntee riisutun ulkoasun takia olevansa vahvemmin läsnä, ja ihmiskohtaloita pääsee seuraamaan ikään kuin tirkistellen? Oli miten oli, rosoisesta kuvaustyylistä hyötyy hienosti ainakin Vinterbergin Juhlat – kotivideomainen, sopimattoman hauska synttäritaltiointi loistokartanossa.
Helgelle (Moritzen) järkätään prameat 60-vuotisjuhlat. Määrältään mielettömällä juhlajoukolla on kivaa ja ruoka maistuu, kunnes Helgen pojan Christianin (Thomsen) on aika pitää puhe. Synkkiä salaisuuksia riittää enemmän kuin kokonaisessa Seiska-lehden vuosikerrassa, ja meno äityy lopulta semmoiseksi farssiksi ettei vieraille jälkiruoka enää maistu. Reipas puolitoistatuntinen sisältää vajaan päivän tapahtumat loppuen aamiaistarjoiluun.
Käsikirjoitus on taitavasti rakennettu. Hiukka tylsähkösti starttaava pläjäys suistuu loppua kohden jo järkyttävän rankaksi, mutta aiheesta revitään jollakin kumman ilveellä toimivaa mustaa huumoria irti. Vieraiden poistuttua katsojakin tuntee olevansa kummalla tavalla etääntynyt hahmoista, eikä homma ole enää niin herkullista tiirailtavaa kuin vielä hetki sitten.
Juhlien meininki on kuitenkin kumman uskottavaa, ja tätä korostaa nimenomaan sääntöjä tarkasti noudattava, askeettinen dogmasääntöjen noudatus. Kun taustamusa sun muu jälkeenpäin lisätty kama on ehdottomasti kiellettyä, hahmot jäävät täysin näyttelijöidensä varaan. Ja hyvänen aika, kuinka koko remmi tekeekin duuninsa ihan nappiin. Vau.
Juhlat on kaiken kaikkiaan nokkela kokeilu, joka toiminee näytelmänäkin mainiosti. Vaikka Von Trier olisikin genren päätaituri, ei tämä Vinterbergin duuni jää kakkoseksi laisinkaan. Kurjuudestaan huolimatta oikein piristävää vaihtelua tavallisiin perhetragediapläjäyksiin verrattuna.
