Joskus elämä heittää eteemme outoja yllätyksiä. Harmaahapsinen playboy Don Johnston (huom, kirjoitetaan t:llä) nappaa yhden sellaisen kirjekuoresta. Pinkki viesti antaa ymmärtää, että miekkosella on jossakin poika. Nimeä kirjoittaja ei anna. Dekkareita ahmiva naapuri painostaa vastahakoiselta tuntuvan Donin retkelle selvittääkseen, kuka tämän monista naikkosista voisi olla kirjeen takana. Kukkakimppu kainaloon ja menoksi.
Jarmuschin grand prix –voittaja Broken Flowers venyttää lakonista kerrontaansa niin pitkälle, että pelkkä ilmeetön ruokailukohtaus voi saada nauramaan. Ja sanaton hautuumaa voi saada itkemään. Tämän leffan upeasti tulkittu henkilögalleria on hiottu niin omanlaisekseen, että siihen alkaa tosissaan uskoa. Kaiken keskellä jököttää Murray, jolle Jarmusch varta vasten kirjoitti pääosan. Heppu vetää jotenkin lostintranslationmaisen roolin, mutta Donin hahmossa on jopa enemmän syvyyttä.
Broken Flowers on eräänlainen About Schmidt eurooppalaisittain, vaikka se onkin toteutettu Jenkkilässä ja enimmäkseen jenkkivoimin. Filkka pohtii vanhenemisen teemoja ja ihmiselon kummallisuuksia hiljaisella tulella, nauruhermoja verkkaisesti hivellen. Kerronta on leijuvaa soundtrackia myöten äärimmäisen cool, muttei missään vaiheessa lipsu epäuskottavaksi. Lopetus jää hienosti auki, puhuttelemaan katsojan päähän.
Tätä leffaa ei kannata missata. Jarmusch on nimittäin kertonut tarinan, joka mitä luultavimmin vain paranee vanhetessaan. Hello, beautiful.
