Let’s Go to Prison alkaa lupaavasti, kun osuvat sanat sisältävä filmin tunnuskappale pärähtää TV:n kaiuttimista ulos. Dax Shepardin sopivan niljakkaasti tulkitsema elämäntaparosvo John pääsee jälleen kerran ulos vankilasta, jolloin hän kertoo katsojille osuvia pointteja Yhdysvaltojen oikeussysteemistä ja vankilaelämästä. Satiirisena irvailuna alkava leffa nappaa välittömästi mukaansa ja vitsit ovat pääosin varsin hauskoja. Johnin pahin vihollinen, tuomari Biederman, passitti pojan jo kouluikäisenä ensimmäisen kerran vankilaan ja jatkoi samaa rataa tähän päivään asti. Nyt saa Johnille riittää ja hän päättää vihdoinkin kostaa verivihollisellensa, mutta saa järkytyksekseen kuulla Biedermanin kuolleen. Hetken mietittyään hän päättää kostaa vanhan ukon pojalle Nelson Biederman IV:lle (omahyväisten ääliöiden hieno tulkitsija Will Arnet) ja junailee hänet vankilaan, jossa he pääsevät sellikavereiksi. Alun ystävyyden jälkeen Johnin oikeat motiivit alkavat hiljalleen paljastua, kun hän haluaa huonetoverinsa kärsiä ja nöyrtyä vankilan julmassa maailmassa.
Idea kuulostaa suhteellisen toimivalta ja tekijälistalta löytyy ihan osaavia komedianimiä. Ensimmäinen puolituntinen onkin varsin rattoisaa seurattavaa ja hyvä viihdeteos onnistuu jopa naurattamaan parissa kohdassa. Sitten Let’s Go to Prison alkaa mennä tympeämpään suuntaan, kun huumorista muuttuu vähän liian ilkeää Nelsonin kärsiessä Johnin tempauksille. Feelgood-fiilistä on lopulta kuitenkin tavoiteltu, mutta siinä ei kuitenkaan onnistuta sopimattoman ilkeän huumorin vuoksi. Noh, ilkeässä huumorissa ei ole mitään vikaa, jos se on kohdennettu oikein, mutta tällä kertaa tekijät eivät ole osanneet pitää kaikki lankoja käsissään. Alkuun filmi heittelee hyviä huomioita ja hauskoja nokkeluuksiakin, mutta sitten huumori pääasiassa keskittyy nauramaan toisen tuskille. Jopa pientä väkisin vääntämisen makua leijuu ilmassa, kun letkeän alun jälkeen hyvät ideat tuntuvat loppuneen. Kaiken kruunaa vielä se, ettei filmistä löydy yhtään roolihahmoa, johon voisi samaistua tai jota kohtaan tuntisi edes pientä sympatiaa, sillä kummatkin filmin sankarit ovat loppuen lopuksi vain itseään täynnä olevia säälittäviä mulkeroita.
Odotin tältä aika paljon ja jo mainitsemani alku lupailikin paljon parempaa. Elokuvista puhuttaessa mikään ei ole oikeastaan kurjempaa kuin leffa, jossa on hyvä alku ja surkeahko loppu, sillä silloin katsoja huomaa hyvien mahdollisuuksien valuvan viemäristä alas. Will Arnet ja Dax Shepard ovat kyllä hauskoja äijiä, mutta tässä pläjäyksessä heidän koheltamisensa alkaa lopulta jo ärsyttääkin. Bob Odenkirk osaa selvästi komedian ohjaamisen, mutta ei saa kokonaisuutta toimimaan. Vankilaparodian, veijaritarinan, oudon ystävyyden kuvauksen, yhteiskuntakritiikin, kulttuurisatiirin ja älyttömän naurupakkauksen yhdistelmän olisi luullut toimivan paljon paremmin. Uskoisin myös, että Let’s Go to Prisonin pohjalla löyhästi oleva faktoihin perustuva tietokirja You Are Going to Prison olisi voinut toimia pohjateoksena paljon herkullisemmallekin pätkälle.
Ettei tästä arvostelusta jäisi ihan yhtä ikävä mieli kuin elokuvasta, niin olen jättänyt tähän loppuun vielä yhden kehun. Dylan Baker (Onni-leffan hyytävin rooli pedofiili-isänä) näyttää taitonsa itseään todella hauskana pitävänä vankilanjohtajana. Kuivaa huumoria viljelevää hahmoa olisi voinut hyödyntää enemmänkin, sillä nyt ruutuaika jää ikävän pieneksi. Baker on kyllä loistava näyttelijä, mutta isompia rooleja ei ole oikein herunut. Toivotaan, että asiaan tulisi poikkeus ja taitava näyttelijä saisi tasoisiaan rooleja.
