Vuosaari on jossakin määrin positiivinen elokuvakokemus, ja ehdottomasti positiivinen kotimainen elokuvakokemus. Kyseessä on mosaiikkidraama, jossa sukelletaan roolihahmojen, ”vuosaarelaisten”, elämiin tuokioksi selvittelemään nykyisyydessä piileviä solmuja. Tämänkaltaisia palapelejä on nähty maailmalla paljon (”Babel”, ”Crash” ym.) ja melko mallikkaasti Aku ”Louhi” Louhimies onkin ottanut näistä opikseen. Missään nimessä kansainvälisen tason elokuva ei kuitenkaan ole kyseessä, mainittakoon se heti kättelyssä, ei edes eurooppalaisessa mittakaavassa, mutta kotimaisen elokuvan alkuvuoden lokaan tuodaan ehdottomasti piristysruiske.
Aloitellaan plussan puolella olevista asioista. Ensinnäkin henkilöohjaus on kohdillaan aina lapsinäyttelijöitä (etenkin heitä) myöten, ja mikä tärkeintä, nopeasti laskettuna noin viisisataa päähenkilöä sisältävä Vuosaari ei pääse sekoittamaan päätä missään vaiheessa, vaan roolileikki toimii suurimmaksi osaksi edukseen. Vaikka monet leffan hahmoista ja heidän tekemisistään unohtuvatkin aina hetkiseksi, tiedetään kyllä jälleen heti tarkalleen missä mennään, kun kyseinen sankari palaa takaisin kankaalle. Vaikka Louhimies onkin jo rutinoitunut ja kokenutkin ohjaaja, on apua selvästi kaivattu ja myöskin saatu nimenomaan tähän haasteeseen vastaavista ulkomaisista leffoista. Myös kuvaus pelittää ja elokuvan yleisilme visuaalisesti on hillityn hallittu. Erityisesti jäi mieleen otos konttisatamasta, jossa pari elokuvan hahmoa sattui hengailemaan, ja jossa oltiin ymmärretty ottaa (käykö kiittäminen Louhimiestä vai kuvaaja Tuomo Hutria?) hieno freimi valtaisasta konttiseinämästä ja pienistä ihmisistä sen edessä. Elokuvan vaikuttavin kohtaus mielestäni, joskin vain muutaman sekunnin mittainen.
Myös näytteleminen luonnistuu suurimmaksi osaksi hyvin. Propsit eritoten Laura Birnille, hienon ensiroolinsa vetäisevälle Deogracias Masomille sekä Mikko Koukille. Myös lapsikaarti ansaitsee aplodit, ja täytyy sanoa kyllä myöskin Jasper Pääkkösestä, että ukko sopii kuin valettu söpön muotikuvaajan rooliin. Ruutuaikaa olisi Pääkköselle suonut kernaasti enemmänkin. Alavireisistä taidonnäytteistä puolestaan vastaavat Sean Pertwee, Matleena Kuusiniemi sekä Alma Pöysti.
Ja tästä onkin sitten oiva siirtyä elokuvan miinusantiin. Siihen lukeutuu ehdottomasti score, joka on täysin mitäänsanomaton tekele. Pianon yläsointuja pimputellaan ehkäpä kolmesti kahden tunnin aikana, siinä koko höttö. Ja mitä tulee ending/credits/themesongiksi valittuun Robbie WIlliamsin ”Feeliin”, on se ison epic failin arvoinen. Ensinnäkin biisin oikeuksien hankkiminen kulutti epäilemättä vähintään kaksi kolmasosaa leffan budjetista, ja toisekseen kappale on karmivan huono valinta. Siitä paistaa kolottavalla tavalla läpi paikoittain taitavastikin naamioitu Vuosaaren todellinen heikkous, ja alleviivaavuudessaan se tietyllä tapaa kiteyttää koko elokuvan. (Ja että ne lyriikat piti vielä mennä kirjoittamaan ruutuun…) Leffassa on nimittäin hyvätkin hetkensä, mutta väliin on lipsahtanut käsittämättömiä tyylimokia niin juoneen/juoniin kuin dialogiinkin. En ymmärrä, minkä takia Vuosaaren periaatteessa toimiva konsepti on hassattu naiiveihin loppuratkaisuihin ja paikoittain törkeän huonoihin dialoginpätkiin. Kenties liian monta käsikirjoittajaa? Törkeän huono juttu. Törkeää.
Miinuksena voidaan myös pitää monien elokuvan henkilöhahmojen ristiriitaisuutta itsensä kanssa. Hahmot on periaatteessa tehty hyvin arkisiksi, mutta sitten käännetäänkin tilanne päälaelleen heittämällä homma yhdeksi isoksi karikatyyriksi. Läheskään aina sille ei jaksa edes nauraa. Toki idealismin ja realismin kohtaaminen on pohja-ajatuksena, mutta pitääkö se tehdä noin julmetun ALLEVIIVATUSTI? Louhimies olisi voinut ottaa tässä kohden mallia esimerkiksi ”Lost in Translationista”, jossa tunnelma on jokseenkin samankaltainen, mutta viittauksenomaisuus on hiottu huippuunsa, eikä kliseilyille jätetä sanansijaa (otan vertailuun nyt ulkomaisia elokuvia sen vuoksi, että Vuosaaressa on selvästi vaikutteita amerikkalaisesta draamasta ja myöskin pyrkimyksiä johonkin hieman Suomea suurempaan). Mielestäni nimenomaan viittauksellisuus ja asioiden auki jättäminen on tämänkaltaisen elokuvan kantava tekijä. Toisin sanoen: paikoittain leffa toimii kuin hyvän, jopa kiitettävän tasoinen ja vakavasti otettava lasimaalausdraama, välillä se taas muuttuu ”New Year’s Eveksi”.
Myös hieman liian pitkä kesto vaivaa. Suotavaa olisi ollut typistää henkilökaartia ehkäpä yhdellä tai kahdella ja leffan pituutta parillakymmenellä minuutilla. Nyt hahmot eivät vielä pääse aivan riittävästi ihon alle, ja vaikka rankkojakin kohtauksia nähdään, ei tämä(kään) herkistelijä edes alle tunnin yöunien tuottamassa, perin sielukkaassa mielentilassa onnistunut tirauttamaan kyyneltäkään. Melkein kyllä.
Miinuksista huolimatta Vuosaari edustaa kotimaisen nykyleffan ylempää kastia, ja kyseessä on Louhimiehen uran toiseksi paras ohjaustyö heti ”Pahan maan” jälkeen. Katseltava pätkä tämä ehdottomasti on.
