Yhteen hilpeään maailmanaikaan Hollywood innostui surrealistisen scifin mestari Philip K. Dickin mielikuvituksellisesta kirjallisesta perinnöstä, ja piankos markkinoille alkoikin tulvia yhä kiehtovampia väännöksiä edesmenneen maestron jo valmiiksi omaperäisen huumehöyryisen mielen tuotoksista. Usein alkuperäisestä materiaalista oli matkan varrella ymmärrettävästi jätetty suosiolla kaikkein mehukkaimmat yksityiskohdat yksin kirjallisiksi kuriositeeteiksi. Elokuvien itsensä tasoa muutokset eivät haitanneet ensinkään, vaan monet Dick-filmatisoinnit – Peter Weirin ohjaama Truman Show etunenässä – muistetaan yhä yhtenä aikansa fiksuimmista ja erottuvimmista valtavirran Hollywood-tuotoksista.
Truman Show’n tarina sijoittuu pikkuiseen idylliseen saareen, jossa uransa alkuaikojen revittelyjen jälkeen vakavampien roolien perään inonnut Jim Carrey elää Truman Burbankin hahmossa ”täydellistä” elämää periamerikkalaisen nostalgisessa 1950-luvun maailmaa muistuttavassa onnelassa. Jo ensiminuuteilla katsojalle kuitenkin paljastetaan koko jutun olevan todellisuudessa pelkkää bluffia, sillä oikeasta maailmasta täysin tietämätön Truman onkin vankina jättimäisessä ympärivuorokautisessa televisiosarjassa. Koko Trumanin elämä on pelkkää televisiotuottajien järjestämää teatteria syntymästä vääjäämättömään kuolemaan tai poistumiseen sarjasta. Jopa Trumanin vanhemmat, väkipakolla naitettu vaimo ja ystävät ovat pelkkiä markkinointisloganeita suoltavia näyttelijöitä ja mukana pelkästään rahasta, ja korporaatio käytännössä omistaa Trumanin kuin minkä tahansa tekijänoikeuksilla suojatun tuotteen. Television ulkopuolella Trumanin tuotteistaminen on täysi itsestäänselvyys, ja ympäri maailmaa kansa tapittaa taukoamatta päähenkilön elämää sarjan markkinoimaa krääsää kuluttaen.
Andrew Niccolin käsikirjoitus ei periaatteessa voisi erota yhtään enempää Dickin alkuperäisestä näkemyksestä, jossa lapsuusvuosiensa Amerikkaa muistuttavaan kulissikaupunkiin vangittu matemaatikko ratkoo tietämättään ydinkärkien lentoratoja keskellä ihmiskuntaa repivää suursotaa. Niccoli itse on kertonut saaneensa inspiraation omaan versioonsa jo 1990-luvun alussa aikansa kiimaisesta julkkiskultista ja erityisesti Michael Jacksonin elämästä, joka tuntui pahimmillaan kuin loputtomalta näytelmältä kaikkine lööppeineen ja mediatuotteineen. Hintaa kokemattoman Niccolin inspiraatiolle kertyi niin paljon, ettei yksikään studio suostunut ideaan tarttumaan vuosikausiin, ja sittenkin ohjaajaksi arvuuteltiin suunnilleen kaikkia aikansa nimitekijöitä Dennis Hopperista ja Brian De Palmasta Tim Burtoniin ennen arvan osumista Peter Weirin kohdalle. Weirin johdossa projektia ruuvattiin alkuperäisen vakavammasta tyylistä satiirisempaan suuntaan näyttelijävalintoineen päivineen.
Weirin suurenmoinen ohjaustyö lienee tullut pelkästään suomalaisesta televisiosta monta tusinaa kertaa uusintana vuosien varrella. Kypsemmällä iällä ja arviolta kymmenen kerran jälkeen ainakin oma huomioni on kiinnittynyt yhä enemmän Carreyn hahmon sijaan itse elokuvan lukuisiin viittauksiin ja syvällisempään yhteiskuntakriittisempään sanomaan. Näyttelijöiden kansoittama täydellinen maailma esimerkiksi on joka suhteessa vilpillinen ja viimeiseen asti kontrolloitu paikka, jossa yksityisyys ja vapaa tahto on käytännössä kielletty, radiossa soi vain tekijänoikeuksista vapaa musiikki ja kaikenlaiset häiriötekijät poistetaan tarvittaessa väkivalloin ja salamyhkäisesti kuin Putinin Venäjällä. Trumanin itsensä vihjataan olleen jo pitkään tyytymätön ja onneton omaan elämäänsä: jopa Trumanin lapsuusvuosien valokuva-albumi on täynnä tekaistuja muistoja sekä kuva Trumanina apeana klovnina kaltereiden takana – kyseistä valokuva-albumia vieläpä selataan televisioruutua muistuttavalla suurennuslasilla. Tässä täydelliseksi markkinoidussa maailmassa iso raha hallitsee, ja rikkaiden mielivalta päättää kaikesta. Järjestelmästä irtisanoutuminen on suunniteltu lähestulkoon mahdottomaksi: fyysisten esteiden lisäksi päätähti itse on ehdollistettu pelkäämään saarta ympäröivää vettä, ja koko tämän elinympäristö on ahdettu täyteen alitajuisia viittauksia poistumisen turmiollisuudesta.
Weirin ja kumppaneiden silmä jos minkälaisille kiehtoville yksityiskohdille onkin ihailtavan stimuloivaa pureksittavaa silmälle ja sielulle. Trumanin maailmasta pystyy esimerkiksi bongaamaan jatkuvasti tarkoituksellisia virheitä lavastuksessa, ”kuun” pinnasta heijastuvia salamia sekä esineisiin, koruihin ja seiniin piilotettuja mustia piilokameroita – jopa ihmiset Trumanin elämässä ovat nimettyjä pelkästään tunnettujen näyttelijöiden, kuten Meryl Streepin ja Marlon Brandon, mukaan. Trumanin seikkailu valheesta totuuteen muistuttaa kuvastoltaan ja perusidealtaan keskiajan alkemistien, Galileon, Kopernikuksen ja Kolumbuksen kaltaisten tiedemiesten ja löytöretkeilijöiden uhkarohkeaa matkaa tieteelliseen, kulttuurilliseen ja inhimilliseen vallankumoukseen. Lopussa Truman jopa törmää ”maailman” äärimmäisimpään laitaan, koskettaa taivasta ja kävelee veden päällä kuin Jeesus konsanaan. Ed Harrisin esittämän tuottajan ääni taivaalta lähestyy Jumalan tavoin pääoman puolesta uhrattavaksi valittua Trumania. Päättääkö Truman lopulta jäädä kuvitteelliseen paratiisiinsa, vai uskaltautuuko tämä astumaan turvallisesta tilastaan pahaan reaalimaailmaan, jätän lukijan itsensä vastuulle.
Truman Show on ainakin omasta mielestäni poikkeuksellisen älykäs ja etenkin munattomaan nyky-Hollywoodiin verrattuna suorastaan hämmästyttävän suorasukainen ja kantaaottava teos. Weirin näkemyksessä Trumanin korporatistinen vankila ei edes rajoitu televisiosarjaan, vaan kyseessä on osa paljon suurempaa, muurien ulkopuolella jatkuvaa ihmisiä häikäilemättömästi kuppaavaa rakennelmaa. Lopullista ratkaisua elokuvan kuvaamaan ongelmaan ei tarjota, vaan esitetyt ongelmat jätetään tarkoituksella avoimiksi ja katsojan pohdiskeltavaksi. Valitettavana ironiana moni kaameaa arkitodellisuutta liiaksikin maistanut todennäköisesti myisi vaikka sielunsa päästäkseen vaihtamaan paikkaa Trumanin kanssa. Todellisuudessa liian steriili ja turvallinen elinympäristö lähinnä ahdistaisi kansaa vain kahta enemmän, sillä ihmismieli tarvitsee jatkuvasti pientä sparria ja haastetta pysyäkseen iskukunnossa ahdistusta vastaan. Ei siis kannata ajatella liikaa lapsia, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
En muuten malta olla ääneen aivoittelemasta, kuinka paljon kysymykset ylettömästä turvallisuudesta, poliittisesta korrektiudesta sekä maailman tilasta lienevätkään puhuttaneet 1990-luvun lopun amerikkalaista yleisöä, julkaistiinhan pelkästään vuonna 1998 kokonaiset kaksi mestarillista katselmusta aiheesta: Truman Show’n ohella toinen oli tietysti Pleasantville.
