Vampyyri-inflaatio lähenee väistämättä. Arkusta kaivettu fantasiahahmo herätti ennennäkemättömän verenimemismanian, joka perustuu niinikään mediainflaation parissa kamppailevaan seksiin. Nämä kaksi elävät symbioosissa keskenään; kukaan ei kiinnostu rumasta vampyyrista, ja loppuunpoljetulle seksille on löydettävä uusia ja entistäkin hurjempia ilmaisuvälineitä.
Eläväkuolleiden käyttö kaikissa mahdollisissa formaateissa on kuitenkin aiheuttanut sen, ettei kyseisen hahmon luominen ole enää kovinkaan haastavaa työtä. Onkin melko mielenkiintoinen ilmiö, että vaikka tätä Stephanie Meyerin kirjoihin perustuvaa elokuvaa voidaankin pitää trendin aktiivisena perustajajäsenenä, niin ovat sen kulmahampaat jopa tavallista tylsemmät.
Ihmistyttö Bellan (Kristen Stewart) ja vampyyri Edwardin (Robert Pattinson) hankalasta rakkaudesta kertova Twilight oli ilmeisesti kyllä yrittänyt ja nähnyt jonkin verran jopa ihan oikeaa vaivaa. Loppupeleissä kuitenkin Pattinsonin miljardipärställä, verenimijöiden puolialastomuudella ja siistiksi sliipatuilla kohtauksilla ratsastava raina valitsi sen saman tien, jonka niin monet muutkin tämän päivän fantasiaelokuvat. Se ei halunnut erottua. Twilight on sekä ohjaukseltaan että käsikirjoitukseltaan oikea kulutuskulttuurin virtsanpylväs, ja siinä sivussa myös melkoinen keskinkertaisuuden ylistys mitä tulee elokuvan näyttelijöihin. Tosin eipä ole kohderyhmäkään kovin kriittinen.
Melko lupaavasti alkanut Twilight oli kyllä ensimmäiset minuutit salaperäinen, erilainen ja jopa kiinnostava. Ei mennyt kuitenkaan kauaa ennen kuin katsoja huomasi, ettei tavalliseksi koulutytöksi tarkoitettu päähenkilö Bella ollut vain tavallinen. Hän oli täysin tyhjänpäiväinen. Kristen Stewartin jo valmiiksi välttävät näyttelijänlahjat eivät riittäneet edes arkisen, mitäänsanomattoman hahmon luomiseen. Banaali Bella Swan oli kuolleempi kuin itse elokuvan vampyyrit, eikä hänen suuri rakkautensa Edwardiin tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Siihen olisi pitänyt sekoittaa hikeä ja kyyneliä, mutta siirappiromantiikkaa huokailevissa mainstream-elokuvissa oikeiden tunteiden kiintiöt ovat hyvin pienet. Hien täytyy olla seksikästä eivätkä kyyneleet saa tahria meikkiä. Tämä hollywoodsiisteys paistoi täysin häpeämättä läpi, ja pilasikin Bellan ja Edwardin suhteen kaikilta yli 13-vuotiailta katsojilta. Pariskunnan näennäinen rakkaus oli vain tavallista kehnompi amerikkalaiskopio oikeasta suhteesta, ja tästä pääsemmekin elokuvan toiseen ”mielenkiintoiseen” hahmoon.
Kun mies ei enää riitä siihen intohimoon, jonka haluamme yleisölle välittää, on keksittävä jotakin uutta. On luotava uusia hahmoja, jotka ovat melkein mutta parempia. Kuten nyt sitten vaikkapa näitä vampyyreita.
Myös Robert Pattinsonin näyttelemä Edward Cullen oli alussa – no, ainakin mainitsemisen arvoisesti – jännittävä, mystinen ja vetovoimainen hahmo. Hahmoa ympäröivä omaperäisyys säilyi alun yli, ja ensimmäisissä hetkissä olikin elokuvan yleiseen tasoon nähden karismaa ja hellyyttävää erilaisuutta. Hän oli klassisella tavalla komea, vähäsanainen, vähäeleinen, jäykkä, etäinen, kylmä ja erilainen olento, joka ei osannut käsitellä rakastumisen polttavaa tunnetta. Hän säälitti, ihastutti ja nauratti samaan aikaan. Aloin melkein uskoa hahmoon, joka oli miellyttävä sekoitus Saksikäsi-Edwardia ja Johnny Deppiä. Mutta se nyt oli aivan liian hyvää ollakseen totta.
Vampyyri Edward lässähti kokoon samalla tavalla kuin Bellakin. Pattinsonin teennäinen kärventyminen tunteiden kiehuttamassa kehossa toi mieleen kaikki maailman angstiset teinipojat. Kovuus muuttui pehmeydeksi ja salaperäisyys tavallisuudeksi. Hetkessä hänen koko olemuksensa karisi pois, ja hänestä kuoriutui se aurinkolasipäinen ja julisteisiin sopiva nuorimies, johon kaikki maailman rakkausroskalla turrutetut teinitytöt rakastuivat. Edwardin luonne piilotettiin kätevästi paksun puuterikerroksen alle, mikä tosin oli lipputulojen kannalta katsoen aivan oikein, sillä luonnehan on vampyyritrendissä aivan yliarvostettu asia.
Muut näyttelijät hoitivat työnsä tyydyttävästi. He yrittivät kovasti ja omasivat jokainen ainakin kaksi ilmettä (iloinen ja surullinen), mutta eivät riittäneet keräämään elokuvalle kolmatta tähteä. Cullenin perhe ei todellakaan loistanut uskottavuudellaan. Pahis Victoria (Rachelle Lefevre) tihkui seksiä, mutta onnistui kiertämään komeasti kunnollisen roolityön. Tämän aisaparissa Jamesissa (Cam Gigandet) taas ehkä olikin jotakin, joka pyrki epätoivoisesti erottumaan, mutta sekään ei riittänyt pitämään katsojan kynää kädessä. Loppupeleissä elokuvan vampyyrit olivat kaikki vain kalpeiksi maalattuja ihmisiä goottien piilolinsseillä. Yksikään hahmo ei painunut mieleen, ja näyttelijöiden nolostuttava keskinkertaisuus haukkasi elokuvasta ehdottomasti suurimman palan. Huonoilla hevosilla ei raveja ajeta.
Kyllähän minä ymmärrän, että elokuva on suunnattu suurelle ja nuorelle naisyleisölle. Sitä ei ota vakavasti yksikään vakavasti otettava aikuinen, sille ei ole sijaa elokuvahistoriassa eikä minkäänlaista taiteellista arvoa. Kirjaa olen lukenut suunnilleen puoleen väliin, ja se on suurinpiirtein samaa tasoa elokuvan kanssa. Minua harmittaa silti. Minua harmittaa aina, kun jokin, joka oltaisiin kaikesta huolimatta voitu tehdä edes jotenkin hyvin, on pilattu dollarin kuvat silmissä. Twilight on valtavirran vietäväksi heitetty yksi-ilmeinen teinielokuva, joka yrittää epätoivoisesti sekoittaa rakkauden kyllästämää moraalisanomaa joukkoonsa. Itseäni elokuvaan ujutettu kristillinen konservatiivisuus ei häirinnyt, mutta se, ettei siinä oltu perhana sentään edes onnistuttu kunnolla.
Suosittelen joka tapauksessa Twilightia kaikille seuraavana sunnuntaiaamuna heräileville neideille, joilla on vielä tarpeeksi alkoholia veressään. Onpahan jotakin muuta tuijoteltavaa kuin vierellä makaava martti-petteri. Lupaan, että Edward Cullenin naama miellyttää huomattavasti enemmän.
