50-luvulla oli Elvis, 60-luvulla Beatlesit, 90-luvulla Take That ja Backsteet Boys, 2010-luvulla… Justin Bieber. Söpöillä pojilla on ratsastettu maailmanmaineeseen koko populaarimusiikin historian ajan, eikä ilmiö näytä hiipumisen merkkejä. 2010-luvun epäilemättä kohutuin poikapoppari on Justin Bieber, kanadalainen teini-ilmiö, joka saavutti sosiaalisen median avulla nopeasti megalomaanisen suosion ja valloittaa nyt teinityttöjen sydämiä ympäri maailman.
Ei liene siis mikään yllätys, että nyt saapuu teattereihin Bieberin ensimmäinen elokuva Justin Bieber: Never say Never. Tekiväthän leffoja aikoinaan Elvis ja Beatletkin. Dokumentti kertoo Bieberin noususta tähtiin, esittelee musikaalisen taaperon kotivideoita, sosiaalisen median vaikutusta uran alkutaipaleella, ja näyttää valmistaumista Bieberin uran toistaiseksi suurimpaan iltaan; loppuunmyytyyn konserttiin New Yorkin Madison Square Gardenilla. Kirsikkana kakussa nähdään tietysti useampi livenumero 3D:nä kyseisestä konsertista.
Se, mikä tässä Bieber-ilmiössä on poikaan tutustumattomalta jäänyt huomaamatta, on se, että nuori miehenalku on oikeasti lahjakas musiikin ihmelapsi. Kyllä, puhun siitä samasta moppitukasta, joka jankkaa sitä sietämättömän rasittavaa beibi beibi beibi -renkutusta. Bieber alkoi rummutella ainutlaatuisella rytmitajulla erilaisia pintoja 2-vuotiaana. 4-vuotiaana alkoi aktiivinen rumpujen soittaminen, ja 8-vuotiaana jäbä esiintyi jo aikuisten miesten jazz-bändin rumpalina. 12-vuotiaana poika soitti kitaraa ja lauloi kadunkulmissa Aretha Franklinia. Hyvin.
Vaan sittenpä tuli youtube-julkisuus, pop-teollisuus ja ahneet levy-yhtiön sedät, ja niin tehtiin lahjakkaasta musiikkilupauksesta se Justin Bieber mitä se nyt. Äärimmäisen laskelmoitu pop-tuote, joka henkäilee tyhjänpäiväisiä rakkauslauluja, kostuttaa loppuunmyydyillä areenoilla miljoonien pikkutyttöjen housuja ja heiluttaa tavaramerkkiähiuksiaan juuri niin coolisti kuin teini-ikäisen söpöläisen pitääkin.
Mielenkiintoisinta dokumentissa onkin se, mitä ei sanota. Elokuva pursuilee erilaisia levymoguleita, kouluttajia, lääkäreitä, managereita ja Bieberiin pakkomielteisesti seonneita faneja, jotka kertovat millainen Bieber on ja miten tämä tuote toimii. Pojalta itseltään ei kuulla juuri minkäänlaisia kommentteja. Elokuvan mielenkiintoisin hetki on se, kun Bieberin manageri kertoo Michael Jacksonin tuhotusta nuoruudesta kuullessaan pojan sanoneen ”ettehän anna niin käydä minulle”. Justin Bieber on siis tuotteistamisestaan huolimatta ihminen itsekin, olisipa ollut kiinnostavaa kuulla pojan omia ajatuksia nuoruutensa elämisestä hysteerisen palvonnan keskellä. Vaan eipä kuulla. Justin nähdään hassuttelemassa bäkkärillä, viettämässä aikaa kavereidensa kanssa ja signaamassa nimmareita, mutta puheenvuoroa tuotteelle ei anneta. Se kuvastanee hyvin koko ilmiötä; taustalla toimii dollarinkuvat silmissään suuri lauma popbisneksen ammattilaisia, jotka sanelevat säännöt siitä miten koneistoa pyöritetään. Bieber itse on vain marionettinukke, joka toimii juuri niin kuin sedät ohjaavat. Oli jannun musiikista mitä mieltä hyvänsä, on Bieber kiehtova kulttuuri-ilmiö. Omalla tavallaan se kuvastaa juuri sitä mitä 2010-luvun populaarikulttuuri on pitkälti ollut; lapsi nousee täydestä tuntemattomuudesta youtuben avulla supertähdeksi, twiittaa matkallaan aktiivisesti, ja kerää sosiaalisessa mediassa kymmeniä tuhansia faneja ennen kuin levy-yhtiön sedän edes ymmärtävät, että jäbästä voisi olla johonkin.
Elokuvan suurin tarkoitus on tietysti sama kuin muidenkin Bieber-tuotteiden; takoa sampoa niin kauan kuin rauta on kuumaa. Leffan 3D-ulottuvuutta käytetään pitkälti vain näyttävissä konserttikohtauksissa ja esittelyteksteissä, joten suurimman osan elokuvasta voi katsoa ilman kamalia 3D-kakkuloita. Megalomaaniset konserttikohtaukset toimivat 3D:nä mukavasti; mikä voisikaan olla 12-vuotiaalle tytölle ihkumpaa kuin jättimäinen, kolmiulotteinen Justin Bieber osoittamassa valkokankaalta suoraan typyä laulaen ”I love ya, love ya, with me is where you belong.” Leffassa myös maalaillaan Bieber-työryhmästä vilpittömän fanirakas ja nöyrä kuva; työryhmä kiertelee jakamassa keikkakaupungissa ja keikkapaikan ulkopuolella ilman lippuja jääneille typyille ilmaisia tikettejä Bieberin konserttiin. Olisi naiivia kuvitella, että syy tähän olisi mikään muu kuin kaupallinen, mutta jos niin voi tehdä kymmeniä teinityttöjä äärimmäisen onnelliseksi, niin mikäs siinä. Niin tämä koneisto pyörii.
Vaikka elokuva paikoittain onkin mielenkiintoinen näyte tämän hetken populaarikulttuurin tuotteistamisen tilasta, muille kuin Bieber-faneille se tuskin siltikään tarjoaa mitään miksi kannattaisi raahautua teatteriin asti. Fanit sen sijaan saavat pätkästä todennäköisesti juuri sen, mitä tulivat katsomaankin. Paljon ihkua biiberiä edestä, takaa, lavalla ja lavan takana, kotona, keikkabussissa ja paidatta.
