Omalla kohdallani mahdollisesti jopa vuoden 2014 odotetuin elokuva tuli Suomeen heti alkuvuodesta. Spike Jonzen ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan haluaisin teatterissa nähdä varmaankin joka tapauksessa, mutta lisähypeä tuo se seikka, että pääosaa esittää mestarillinen Joaquin Phoenix. Kyseessä on tietysti kirjoittamishetkellä vielä potentiaalinen parhaan elokuvan Oscar-ehdokas Her. Lisäksi se on voittanut kaikki parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnot, joissa se on ollut ehdolla, mukaan lukien Golden Globen. Her on Jonzen filmografiassa järjestyksessään neljäs täyspitkä elokuva. Listalta löytyvät jo mm. mustaa tunnelmaa ja huumoria tihkuva Being John Malkovich sekä nerokkaasti käsikirjoitettu Adaptation.
Herin tarina sijoittuu mahdollisesti muutaman kymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen. Avoeroprosessin kanssa tuskaileva Theodor (Joaquin Phoenix) ”kirjoittaa” työkseen kirjeitä toisten ihmisten puolesta sanelemalla ne tietokoneohjelmalle, joka sitten luo käsinkirjoitettua kirjettä matkivan dokumentin. Ahdistukseen löytyy pian yllättävä helpotus uuden suhteen muodossa, kun markkinoille tulee uusia älykkäitä ja kokemuksen kautta kehittyviä käyttöjärjestelmiä. Samanthaksi itseään kutsuvan ja kaikesta kiinnostuneen, naispuolisen käyttöjärjestelmän (äänenä Scarlett Johansson) ja Theodorin välille alkaa syntymään kipinää. Muissa tärkeissä rooleissa ovat Amy Adams Theodorin työkaverina ja hyvänä ystävänä sekä Rooney Mara Theodorin ex-vaimona.
Idea ei ole, kuten Jonzen aiemmissakaan elokuvissa, kovinkaan perinteinen. Se ei myöskään ole niin yksioikoinen, kuin mitä se antaa ymmärtää. Päälle päin saattaa nimittäin näyttää siltä, että se olisi vain filosofinen rakkaustarina. On se toki sitäkin. Her pohtii keinotekoisen minuuden eksistentiaalista tuskaa, toisaalta Theodorin ja Samanthan oudon suhteen kautta rakkauden konseptia ja Theodorin tunne-elämää. Elokuvan nerous kumpuaa kuitenkin Jonzen lyömättömästä huumorintajusta. Kuvattaessa vakavasti Theodorin ja Samanthan suhteen kehitystä koko asetelman moraalinen irvokkuus ja melonkolisia ja romanttisia Hollywood-leffoja parodioiva ote naurattavat kipeäksi.
Elokuvan nimi ”Her” ei suoraan viittaa mihinkään konkreettiseen. Se on monitulkintainen siinä missä itse leffakin. Suoraan käännettynä se on joko genetiivi- tai objektimuoto naispuolisesta hän-pronominista. Oma tulkintani on, että molemmissa tapauksissa nimi viittaa Samanthaan. Genetiivinä Her olisi ”Samanthan elokuva”, tuoden esiin botin puolen elokuvan tärkeänä hahmona ja itsenäisenä olentona. Objektina se kuvaisi enemmän Theodorin ja Samanthan suhdetta. Voiko ihmisen luoma tietokoneen käyttöjärjestelmä olla ihmiselle muuta kuin objekti? Voiko heidän suhteensa olla tasavertainen? Tarjoaako tietokone täydellisen rakkauden kohteen? Onko täydellistä rakkautta olemassa?
Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan erinomaisia. Phoenix, jonka pää on lähikuvassa yli puolet elokuvan kestosta, on juuri niin loistava herkkänä ja itsetunnoltaan huonona Theodorina kuin voi odottaa. Se, ettei Phoenix saanut roolistaan Oscar-ehdokkuutta, oli puhtaan poliittinen valinta. Hänhän ei tunnetusti Oscareista juurikaan perusta. Muut hahmot saavat luonnollisesti vähemmän ruutuaikaa lukuun ottamatta Johanssonia, joka hoitaa pelkän ääniroolin. Amy Adams hoitaa oman osuutensa jopa melko rutiininomaisesti, Rooney Mara on vähäisistä kohtauksistaan huolimatta monipuolinen.
Her tarjosi jotakuinkin sellaisen elokuvakokemuksen kuin toivoinkin näkeväni. Se oli taattua Jonzea samalla ollen kuitenkin hyvin ainutlaatuinen. Her sisälsi Jonzelle tyypillistä mustaa huumoria, joka kulki käsi kädessä vakavamman ja pohdiskelevamman kerronnan kanssa. Omaperäinen ohjaaja osuukin jälleen kerran napakymppiin mahdollisesti toistaiseksi parhaalla elokuvallaan.
