Tarina alkaa nuoren pojan unelmasta päästä mitättömästä New Jerseystä New Yorkin pintapiireihin. Avain tavoitteeseen on menomesta nimeltään 54. Pojan ura etenee, pulveria menee ja naisia tulee. Eletään 70-lukua niin, että lahkeet lepattavat.
Elokuva toimii nostalgiatrippinä ”Knock on Woodin” discoversion tahdissa joranneille. Muutkin ajan hitit saavat sijansa ja tuntuukin että elokuvan pointti on muistelut ja sisäänlämpiävä kunnianosoitus ko. klubille. 54 oli kuulemma aikoinaan paikka joka keräsi sisäänsä sekoilemaan maailman kuuluisimmat ihmiset. Siis ainakin jenkkiläisten mielestä kuuluisimmat.
Näyttelijöistä mieleen jää lähinnä Mike Myers klubin vetäjänä ja yllättävässä huumehörhöroolissa Sela Ward. Ryan Philippe pääosan esittäjänä tekee sen minkä voi, mutta ei mitään maata kaatavaa. Salma Hayek ja Neve Cambell ovat rooleissa joissa heidät on totuttu näkemään. Salma on räpsäkkä missi ja Neve teinimäinen tyttönen. Myers, pakko se on myöntää, on elokuvan kantava näyttelijä. Kaikkien muiden hahmoista jää syvyys puuttumaan.
Niille joille pannuhuone- soundit sanovat jotain, saavat leffasta jotain irti. Muistelot kirpoavat pintaan ja kaappien kätköistä kaivetaan vanhat vinyylit esille.
54 jää silti köykäiseksi jutuksi. Vaikka aihe on pinnallinen, ei leffan tarvitsisi olla sitä. Boogie Nights teki saman syvemmin, paremmin ja iskevämmin. 54:ssä olisi aineksia, mutta jotain puuttuu.
