Tuli eilen katsottua vihdoin uudella silmällä Labyrintti (1986), joka siis oli lapsuudessani suosikki elokuvani. Mielipide ei ole muuttunut.
Elokuva kertoo peikkokuninkaasta (Bowie), joka on rakastunut Sarah (Connelly) nimiseen nuoreen tyttöön, ja päättää toteuttaa tämän toiveensa, jonka hän äkkipikaisuudessaan lausui. Toive oli, että peikkokuningas tulisi, ja veisi hänen itkevän veljensä pois. Näin tapahtuukin, ja siitä vasta hullunmylly alkaakin: Sarahille annetaan 13 tuntia aikaa ratkaista labyrintti, jonka takana odottaa linna, jossa peikkokuningas Jareth on. Matkan varrella tulee useita hauskoja hahmoja, niin ystäviä, kuin ilkikurisia Jarethin apulaisia.
David Bowie horjahtelee vain yhdessä kohtauksessa, ja se on elokuvan ensimmäinen laulukohtaus. Kohtaus alkaa mielestäni liian äkillisesti, ja vitseissä ei aluksi pysy perässä. Hieno kohtaus kuitenkin, ehdotonta Jim Henson + David Bowie historiaa koko kohtaus. Vieläkin hyräilen kyseistä kappaletta, jota David Bowie Jarethin roolissa siis esittää, jotta lapsi rauhottuisi. Kiinnostavinta oli se, että kyseinen kohtaus on osittain improvisoitua.
Nuket olivat myös sitä upeaa Jim Henson + 80-luku tavaraa. Realistisempia, ja hauskoja. Myös useita repliikkejä tarttui elokuvasta, ja todennäköisesti tulen taas siteeraamaan noitakin jossakin yhteydessä. Elokuvan ärsyttäväksi puoleksi osoittautuu sen lyhyys. 1h 32min. tuntuu etenkin nykyään fantasia elokuvalle aivan liian lyhyeltä. Hahmot ovat hauskoja ja vetäviä.
Elokuva on kokonaisuudessaan hankinnan arvoinen, ja se tulisi olla jokaisen kokoelmissa, kohdassa hyvät seikkailu-elokuvat.
Myöskään kenestäkään ei tehdä pahaa elokuvassa, mikä on myös myönteinen puoli. Gootti-romantiikka tästä irtoaa, ja suosittelenkin elokuvaa etenkin juuri niille, jotka ovat asettuneet siihen ajatukseen, että vain Tim Burton hallitsee kyseisen alan. Tottakai elokuvaa voi suositella myös seikkailu-elokuvien ystäville, sillä tämä on myös sillä saralla näin myöhemmin katsottuna edelleen 80-luvun parhain.
