Dome Karukoski on tehnyt vasta lyhyen uran ohjaajana, mutta on ihailtavaa nähdä miten hänen taitonsa vain paranevat leffa leffalta. Karukosken viides elokuva Leijonasydän sijoittuu uusnatsien ja rasismin maailmaan. Kovasta aiheestaan huolimatta mukana on paljon huumoria ja tilannekomiikkaa. Uusnatsit esitetään myös melko sympaattisina hahmoina, eikä heistä ole tehty aivan läpeensä pahoja. On myös hienoa nähdä, ettei aihetta käsitellä täysin mustavalkoisesti.
Teppo (Franzén) on uusnatsijengin keulahahmo, joka yrittää kuumeisesti saada työtä ja tukevaa jalansijaa elämässään. Rikostaustansa vuoksi hän ei kuitenkaan kerää kunnioitusta kuin jenginsä parista.
Asiat kuitenkin muuttuvat kun Teppo kohtaa ravintolassa kauniin tarjoilijan Sarin (Birn) ja heidän välille syntyy suhde. Tepolle paljastuu pian, että Sarilla on tummaihoinen poika Ramu (Sidibeh) entisestä suhteesta. Tämä laittaa Tepon epäröimään, mutta rakkaus Saria kohtaan on niin voimakasta, että hänen täytyy yrittää laittaa arvomaailmaansa uuteen uskoon.
Pienten alkuongelmien jälkeen Teposta ja Ramusta tulee oikein hyvät ystävät. Asiat saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun muu jengi ja erityisesti Tepon velipuoli Harri (Pääkkönen) saavat vihiä asiasta. Uusnatsit eivät oikein innostu johtajansa uudesta perheestä…
Leijonasydän on oikein näppärä elokuva rasismista, rakkaudesta ja hyväksynnästä. Se ei lähde kopioimaan sisarteoksiaan, kuten American history x:ää vaan kulkee täysin omia polkujaan, mikä on positiivinen asia suomalaiselokuvassa. Uusnatsit esitetään asialleen uskollisina ja väkivaltaisina öykkäreinä, mutta myös surkuhupaisina luusereina. Tarinaan on mukavasti upotettu myös hieman toista näkökulmaa, jossa vähemmistötkin näyttävät huonoa esimerkkiä. Hyvä esimerkki on Jani Toivolan näyttelemä Ramun biologinen isä, joka haastaa jatkuvasti riitaa Harrin kanssa.
Elokuva kulkee jouhevasti eteenpäin ja kyseessä on Karukosken paras teos tähän mennessä. Paketti pysyy hyvin kasassa alusta loppuun asti, eikä suurta tyhjäkäyntiä esiinny. Elokuvan miinukset tulevat muutamista liian ohuista hahmoista. Erityisesti uusnatsijengin jäseniin olisi voitu panostaa enemmän. Jasper Pääkkösen Harrista muovataan tarpeeksi syvällinen hahmo ja edukseen nousee myös Timo Lavikaisen suuta soittava skini. Jengistä löytyy kuitenkin sellaisiakin taitureita kuin Jussi Vatanen ja Pamela Tola ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä heitä enemmän. Myös Laura Birnin Sari jää hieman liian etäiseksi hahmoksi.
Tämä on ennen kaikkea ohjaajansa ja näyttelijöidensä elokuva. Vaikka leffa liikkuukin vaikean aiheen parissa, on Karukoski loihtinut siihen erittäin lämpimän tunnelman. Tunnelmaa tukee työhönsä intohimoisesti suhtautuvat näyttelijät. Franzén tekee jälleen nappisuorituksen ja Pääkkönenkin on parhaimmassa vedossaan. Elokuvan lapsinäyttelijä Yusufa Sidibeh on myös todella hyvä ensimmäisessä roolissaan.
Todella kova ehdokas Jussi-gaalan parhaimman elokuvan ja ohjauksen kategorioihin ja uskallan jopa väittää, että toisen Leinojasydän saattaa jopa voittaa. Sen verran poikkeuksellinen suomalaiselokuva on jälleen kyseessä. Elokuva sisältää myös yhden ytimekkäimmästä ja tyhjentävimmistä lopetuksista, mitä suomalaisissa elokuvissa on nähty.
