Meksikossa elämä on vauhdikasta ja vaarallista. Se tulee ilmi heti Amores Perrosin alkumetreillä. Kumit ulvoo, koneet laulaa ja ihmiset sähläävät. Verta on joka paikassa.
Amores Perros rakentuu useiden toisistaan irrallisten, kronologisesti epäselvässä järjestyksessä kulkevien episodien varaan. Vaikka katsojalta saattaa viedä hetken ymmärtääkseen elokuvan aikakäsityksen, se ei juurikaan haittaa katselemista. Juoni on hyvin kulkeva, tapahtumat mukaansatempaavia ja kuvat epämiellyttäviä, jopa etovia. Kaikissa episodeissa pääosassa ovat ihmiset ja heihin liittyvät koirat. Elokuvan kuluessa kaikki päähenkilöt kohtaavat toisensa yllättävällä tavalla – vaikka tämä kohtaaminen ei olisi elokuvan kannalta edes välttämätöntä.
Elokuvassa kaikki ihmiset joko ovat tuhonneet tärkeät ihmissuhteensa tai ovat niitä par’aikaa tuhoamassa. Osa henkilöistä kuolee, osa säilyy hengissä, mutta hyvin ei käy kenellekään. Toisin on koirien laita. Ensisilmäyksellä näyttää siltä että tässä elokuvassa koirien tehtävä on kärsiä isäntiensä hölmöilyistä, mutta tarkemmin ajatellen asetelmasta löytyy syvällisyyttä. Elokuvassa ihmiset ja koirat ovat pohjimmiltaan hyvinkin samankaltaisia. Joistakin kohtauksista on aistittavissa jopa selvää symboliikkaa. Kun hyväosaisen ja kauniin pariskunnan näyttelykoira hukkuu uuden asunnon uuden parkettilattian alle rottien asuttamaan loukkoon, ei voi olla vetämättä yhtäläisyysviivoja samaisen koiran isäntäparin pinnalta tarkasteltuna näyttävään elämään. Sieltä sisältä kun paljastuukin luola josta ulospääsy voi olla yllättävän haastavaa.
Päätehtävä niin ihmisillä kuin koirillakin on selvitä hengissä. Joskus se vaatii toisen tappamista, joskus se toinen tapetaan vahingossa tai sitten ihan vaan kaiken varalta. Ja lopulta koirista ne jotka selviävät hengissä, ovat isäntiään paremmassa asemassa.
Veren, pettämisen ja kärsimyksen keskellä säväyttää poliisikaksikko – ne ovat niitä harvoja elokuvan päähenkilöitä joilla ei ole henkilökohtaista suhdetta koiriin, tai ainakaan sitä ei tuoda esille. Parivaljakon sisääntulo leffaan tapahtuu – kuten poliisien kuuluukin – auton sisällä tapahtuvassa kohtauksessa. Kohtauksessa jonka Tarantino olisi halunnut tehdä ellei Iñárritu olisi tehnyt sitä ensin. Loppuratkaisu on omalla tavallaan toivoa antava, toisaalta joitakin asioita pahan kerran avoimeksi jättävä.
Kuvauspaikat tekevät kunniaa kaupunkilaismeksikolle sellaisena kuin ainakin itse sen tunnen. Kuvissa ihmiset ovat yleensä kehystettynä ympäristön tapahtumilla jolloin kaupungin likaisuus ja kaaosmaisuus tulevat osaksi elokuvan luonnollista yleisilmettä.
Päähenkilöistä eniten äänessä ovat Emilio Echevarrían (Babel, Ja äitiäs kans) esittämä entinen sissisotilas El Chivo ja Gael García Bernalin (Ja äitiäs kans, Moottoripyöräpäiväkirja, Isä Amaron rikos) Octavio. Koko pääsakki ohjaaja Alejandro González Iñárritua myöten ovat meksikolaisia ja ovat tässä elokuvassa kuin kotonaan.
Amores Perrosia ei voi millään kehua miellyttäväksi elokuvaksi. Tätä leffaa en ainakaan näyttäisi koiralleni – jos sellaisen omistaisin – tai koiria omistaville tuttaville. Silti leffan haluaa katsoa monta kertaa ja Amores Perros monitasoisena elokuvana tottavie kestää katselua. Elokuvan karuus saa pientä vastapainoa latinoille tyypillisestä säheltämisestä joka on hauskaa niin tarkoituksellisena kuin tahattomanakin.
Yksi parhaista näkemistäni elokuvista – 5 tähteä.
