Sitä ajatteli, että surullisen kuuluisa Twilight oli Catherine Hardwicken ohjaajanuran pohjanoteeraus, rimanalitus, mistä ei pääse kuin ylöspäin. Mutta sitten tuli Red Riding Hood – Punahilkka.
Valerie (Amanda Seyfried) on kaunis neito, jonka metsäisessä kotikylässä Daggerhornissa eletään pelossa. Kylää vainoaa ihmissusi, jolle kyläläiset uhraavat säännöllisesti eläinuhreja. Kun susi tappaakin yllättäen Valerien siskon, päättävät kyläläiset saada pedon hengiltä. Apuun susijahtiin saapuu miehineen aiemminkin moisen pedon silponut Isä Solomon (Gary Oldman). Eräänä iltana kylässä riehuva peto alkaakin höpöttää Valerielle, joka ymmärtää monsterin kieltä täydellisesti. Käy ilmi, että neidon jos hukka saisi, jättäisi hän kylän rauhaan. Susijahdin lomassa Valerie pohtii kahden jannun välillä; hänet on päätetty naittaa rikkaalle metalliseppä Henrylle (Max Irons), mutta sydän ja libido sykkivät puunhakkaaja Peterille (Shiloh Fernandez). Pitäisi päättää naidako perheen toiveiden mukaan vai mennä himojen perässä, ja samalla tuhota yksi yliluonnollinen monsteri. Elämä Daggerhornissa on kuin suoraan Kauniista ja Rohkeista. Tai Twilightista, miten sen nyt ottaa.
Tämän lisäksi elokuvassa eletään myös epämääräistä punaisen kuun aikaa, mikä selitetään jollain täydellisen älyvapaalla planeettojen kiertoliikkeellä. Punaisen kuun aika meinaa sitä, että jos susihukka saa puraistua jotakuta, muuttuu haukun uhri itsekin ihmissudeksi. Ihan niin kuin olisin kuullut tämän jonkun toisen tarun yhteydessä… Samapa tuo, aivan yhtä typerästi lainataan tarinaan viitteitä jopa antiikin Kreikasta. Kylään saapuva Isä Solomon raahaa mukanaan naurettavaa jättimäistä metallinorsua (kyllä, raahaa metsässä metallinorsua), jonka sisään hän sulkee kiukuttelevia kyläläisiä, ja sytyttää ronsun mahan alle nuotion, niin että tulee mahassa majaileville anarkisteille kuumat oltavat.
Nimestään huolimatta elokuva ei juuri Punahilkka-sadulle kumartele, lukuunottamatta yhtä koomista unikohtausta ja muutamaa visuaalista viittausta. Olisi ehkä kannattanut, koska nyt käsikirjoitus muistuttaa typeryydessään Twilightia ja muita ottaakko-neito-hyvän-vai-pahan pojan -teinielokuvia. Luulin, että Hardwicke olisi kerrasta oppinut, vaan ei. Ei voi kuin kummastella minkä ihmeen takia naisohjaaja haluaa eritoten tehdä elokuvia, joissa epäuskottava teinitypy yrittää alkukantaisella vietillä tehdä valintaa hikisten rintalihasten välillä. Twilightissa oli typyn valittava vampyyrin ja ihmissuden välillä, Red Riding Hoodissa halonhakkaajan ja metallisepän. Kovin on samaistuttavia ongelmia kaikille nuorille naisille.
Punahilkkasadun budjetti lienee Twilightia pienempi, sillä studioon lavastettu metsä näyttää niin auttamattoman kaamealta kököltä, ettei katsoja voi kertaakaan kuvitella tarinan tapahtuvan oikeasti metsässä. Suomalaisena sitä kun aika hyvin tietää, että lumi ei muistuta valkoista hiekkaa, talvella hengitys huuruaa, eikä ulkona kannata koikkelehtia lyhythihaisessa paidassa tai muuten kevyissä vermeissä. Elokuvan hahmot eivät näytä palelevan koskaan, mutta mikäs siinä, kaippa studiossa oli mukavan lämmin pyöriä pehmoisessa lumenkorvikkeessa.
Ei näyttelijöiden palelemattomuuskaan niin kovin olisi haitannut, jos joku olisi edes yrittänyt oikeasti näytellä. Kaikesta käy ilmi, että Hardwicke on hämmästyttävän huono ohjaaja, joka on tietysti päävastuussa näyttelijöidensä surkeudesta, mutta sentään Gary Oldman! Voi kun Gary olisi vähän edes yrittänyt, mutta ehkä mies ei kehdannut nöyryyttää kollegoitaan näyttämällä, että kyllä täällä joku ammattinsa taitaakin. Pökkelöin alisuorittaja on kuitenkin ehkäpä Peterin roolissa nähtävä Fernandez, jonka näytteleminen on pääasiallisesti sitä, että koittaa näyttää himokkaalta. Helppoahan se on, kun sattuu olemaan toiselta ammatiltaan miesmalli, yllätys yllätys. Fernandez oli myös yksi loppusuoralle päässeistä kandidaateista Edward Cullenin rooliin Twilightissa. Nyt vaan kaikki peukut pystyyn, ettei Hardwicke vaan tee leffoja kaikista Twilightin ylijäämämalleista.
On toki selvää, että dollarinkuvat silmissä tätä teinisoopaa on suollettu, mutta eikös siitä Twilightista kuitenkin tullut ihan kivasti pennejä taskunpohjalle? Olisko niillä penneillä voinut vaikka etsiä jonkinlaista ammatillista kunnianhimoa ja tehdä ihan oikean elokuvan? En olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta Red Riding Hood on ehkä jopa huonompi kuin Twilight. Siinä missä Twilightissa oli huvittavaa camp-arvoa ja tunteita herättävää uskonnollista aivopesua, Red Riding Hoodissa ei ole sitäkään vähää. Äkäisiä ja negatiivisia tunteita Twilightkin herätti, mutta parempi sekin kuin ”Mitä kello on? Koska täältä pääsee pois?”
