Aloitetaan sillä, että Twilight yllätti positiivisessa mielessä. Tavallaan joudun rikkomaan lakedaimonin lakia sekä antamaan periksi, koska lähdin elokuviin terveen skeptisenä odottaen Harry Potterin vanavedessä polskivaa teinitytöille suunnattua romanttista fantasiaa. No, olihan se sitä, muttei niin huono kuin olisi voinut olettaa. Kävin katsomassa elokuvan itseasiassa kahdesti. Toipuakseni ensimmäisesta katsomiskerrasta, jonka aiheuttaman henkisen nöyryytyksen voi mies ymmärtää käymällä ostamassa yksin jotain pehmeää naisten alusvaateosastolta, kävin katsomassa kyseisen “teoksen” toisenkin kerran, taktisesti ystävättäreni kanssa.
Twilight on siis Stephenie Meyerin samannimiseen nuortenkirjaan perustuva elokuva, joka käsittelee lähinnä vampyyrin ja ihmisen rakkaussuhdetta. Heikointa elokuvassa oli mielestäni juoni, varsinkin fantasiaosuudet.
Aurinkoisessa osavaltiossa asunut Bella joutuu muuttamaan takaisin isänsä luokse Forksiin, jossa näköjään sataa ja on koko ajan synkkää. Uuden koulun väki ottaa hänet vastaan erittäin helposti, vieraanvaraisuutta tulviva aasialainen Eric tarjoaa kaikkea mahdollista, mukaan lukien apua jo porttikäytävässä.
Eipä aikaakaan, kun kuvaan astuvat Cullenit. Pissismäinen Jessica selvittää nopeasti, että Cullenit ovat jonkinlainen kasa perheen pään kalpeita adoptiolapsia. He eivät myöskään liiku kuin keskenään ja Jessica tähdentääkin, ettei “aika namu” Edward ole koskaan lämmennyt kellekään. Bella iskee silmänsä häneen siitä huolimatta, ja kohta onkin biologian tunnin ainut vapaa istumapaikka Edwardin vieressä, kuinkas ollakaan.
Aluksi ei meinaa luistaa, vaikka Bella taisi jo tässä vaiheessa olla melko kostea. Hän jopa salakuulee Edwardin pyytävän saada vaihtaa kurssia.
Myöhemmin Bella nojailee autoonsa vaanien matkan päässä hengaavaa Edwardia, kun raskas auto kaahaa holtittomasti päin. Juuri ennen törmäystä ilmestyykin Bellan ja auton väliin Edward, joka teräsmiehen elkein pysäyttää auton kädellään turvaten huomaavaisesti Bellaa toisella. Ennen kuin kukaan ehtii reagoida, häipyy hän melkein yhtä varkain kuin tulikin, jättäen jälkeensä kasan ihmetteleviä nuoria ja hengenvaaransa melko tyynesti ottaneen Bellan.
Tästä eteenpäin jatkui elokuva katsojaa turhaan yllättämättä melko kliseisenä rakkaustarinana.
Pidän onnellisista elokuvista, mutta tästä oltiin turhankin huolellisesti karsittu kaikki negatiivinen. Kaikki olivat ystävällisiä, vastoinkäymisiä ei juuri ollut. Kukaan ei tupakoinut, lähes kaikki söivät kasvisruokaa. Esiaviollinen seksikin esitettiin melko hirmuisena: Edwardin käden hilautuessa hamerajaa ylemmäs heittäytyi hän äänekkään demoniäänellä huudetun “STOP!”in kera parin metrin matkan seinään, josta lysähti maahan. Ettei vain Meyerin mormoni-tausta näkyisi läpi?
Tarinan pahiksistakin ilkeimmältä vaikutti ilmeisesti raiskausta hautova poikajoukko. Itse pääjehun lopettaminenkin, sitten kun siihen päästiin, näytti yksinkertaisemmalta, kuin mihin todellisuudessakin ollaan aikoinaan ryhdytty.
Twilight oli kieltämättä kokemuksena hauska. Siinä, missä yleisö nauroi Dressmannin mainoksista tutulle tyylille, jolla Cullenit ensikertaa esiteltiin, nauroin mukana. Siinä, missä yleisö ei nauranut päähenkilöiden suhteen ongelmille, nauroin sitten yksin. Paras esimerkki elokuvan tahattomasta komiikasta on keskustelua herättänyt vampyyrien synkkä salaisuus, syy, jonka takia he eivät näyttäydy auringossa. Kyseinen syy sai allekirjoittaneen näes virnistämään melko nyrkin hakuista hymyä.
Perinteisesti vampyyrit vähintäänkin kuolevat auringon valossa, tai heidän ihonsa palaa ennen kuin kukaan ehtii edes muistaa, että joskus kissan sanomista tai silmänräpäystä käytetään metaforana kuvaamaan nopeita tilanteita. Twilightissa asia oltiin hoidettu toisin. Heidän ihonsa ei palanut, vaan alkoi, usko tai älä – kimmeltää. Syy, miksi vampyyrit tykkäävät liikkua vain öisin, sekä kammoavat aurinkoa, syy, joka melkein sai itsetituleeratun “täydellisen tappajan” kyyneliin, on näköjään se, että heidän ihonsa alkaa näyttää glitteröidyltä. “Tämä on tappajan iho!”, julisti Edward kyynel silmäkulmassa. Ja itse melkein nauroin kyynel silmäkulmassa.
Kaiken lisäksi kimmeltäminen piti hauskaa helisevää ääntä, joka riemastutti melkein yhtä paljon, kuin elokuvan kannattavana voimana toimiva yksinäinen peura, joka ei ilmeisesti liittynyt mitenkään mihinkään, mutta jota kuitenkin kuvattiin vähän väliä. Myös silloin kuin protagonistimme sätki myrkytystään lattialla.
Twilightin ulkoasu ei kuitenkaan ansaitse moitteita; takaa-ajokohtaukset olivat nopeine leikkauksineen mukavaa katseltavaa ja miljöö metsineen ihan nätti. Toki elokuvaan oltiin saatu mahtumaan huomattava kasa kliseitä ja juonen kannalta melko irrallinen baseball-kohtaus kohdeyleisöön vetoavan populäärimusiikin kanssa, mutta eivät nekään varsinaisesti kokonaisuutta pilanneet, kun ei liikoja odottanut. Kyllä elokuvan äänimaailmakin oli ajoittain kohdallaan, kuten jylhiä vuoristomaisemia ja metsiä kuvatessa.
Näyttelijäkaarti oli keskimäärin kaunista ja joistain kohti jopa osaavaa. Erityisesti Billy Burken näyttelemä Bellan isä antoi miellyttävän vaikutelman melko taitavasti näyteltynä tavallisena yksin elävänä, telkkaria katsovana ja kaljaa juovana isänä.
Edward ei kieltämättä vastannut oletustani vampyyreista, (kuten ei lähes mikään muukaan elokuvassa), muistuttamalla itäeurooppalaista nyrkkeilijää. Edwardin kohuttu hahmo petti muutenkin. Huhujen mukaan Edward on älykäs, romanttinen ja taiteellinen, jonka lisäksi erinäisten lähteiden mukaan hyvännäköinen (“TWILIGGGGGHHHTTTTTT AAAH EDWARD CULLEN AAAAA” -Irc-gallerian käyttäjä). Älykkyydestä en tiedä, mutta Edwardin alussa käyttämä lähes autistinen puhetyyli kieli muuta. Myöskin herrasmiesmäisyys oli luokiteltavissa ahdisteluksi ja taiteellisuutta edusti yksi pianokohtaus. Vampyyrin kumma silmäpelikin ajoi näköjään sen paljon puhutun palavan rakkauden roolia. Edwardin tuijotus näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt suoristaa korkkiruuvia ajatuksen voimalla. Jos katse voisi tappaa, olisi Twilight saanut heti k-18 -merkinnän.
Loppujen lopuksi Twilight oli juoneltaan melko tylsä ja kliseinen teinityttöjen rakkaustarina vampyyrien kera. Kyseessä ei ole mikään vuosisadan spektaakkeli, eikä se ansaitse mielestäni jo saanutta asemaansa, mutta kyllä sen ihan mielellään loppuun asti katsoi. Twilight onnistuu paremmin visuaalisena elokuvana, kuin tarinana.
