Kun poimii tällaisen leffan hyllystä, ei ole oikeutta odottaa mitään riviteinileffaa syvällisempää. Ostin lätyn hyvinkin tietoisena tästä tosiasiasta, tarkoituksenani hiukan nostalgisoida. Nick&Norah kun sattuu edustamaan sitä genreä jota kulutin aktiivisesti vielä muutama vuosi sitten.
Leffa kertoo lähinnä siitä, miten puolitutut Nick ja Norah tutustuvat toisiinsa etsiessään where´s Fluffy nimisen indieyhtyeen salakonserttia. Ilta ei tietenkään suju aivan mutkattomasti, ja Norahin paras ystävä Caroline katoaakin öiseen new yorkiin. Arvattavasti yön aikana koetaan koomisia ja vähemmän koomisia pikku sattumuksia jotka väistämättä johtavat siihen tällaisen teinileffan kaikista tyypillisimpään loppuun. Edes elokuvan söpöt pikku yksityiskohdat kuten suusta suuhun kiertävä purkka tai musiikkiteema eivät riitä tekemään siitä omaperäistä. Pakko ihmetellä myös, mitä ihmettä on tekijöiden päässä liikkunut kun ovat päättäneet spoilata loppuratkaisun dvd:n takakanteen. Niin ei mielestäni saisi koskaan tehdä, oli loppu kuinka ennalta-arvattava tahansa.
Yksityiskohdat eivät ehkä saa tätä tekelettä erottumaan massasta, mutta maustavat kuitenkin oman pikantin lisänsä tähän muuten niin kliseiseen soppaan. Kohtaus jossa Nickin Bändi kiistelee omasta nimestään, on oiva esimerkki nokkeluudesta johon dialogi ajoittain kykenee.
Roolituksissa on onnistuttu, ja ainakin itselleni (Ceraa lukuunottamatta) täysin uudet nimet ovat toimiva ratkaisu. Michael Cera tosin ärsyttää monotonisuudellaan, ja kaikkihan tietävät hänen olevan parhaimmillaan näytellessään itseään. Epävarmaa ja söpönhölmöä teinipoikaa.
Nick&Norah- loputon soittolista on kokonaisuudessaan keskinkertainen romanttisia piirteitä omaava musiikkikomedia, joka soveltuu kertaluontoiseksi perjantai-illan viihteeksi paremmin kuin hyvin.
