Erehdyin joskus katsomaan pari minuuttia teinidraama O.C.:ta, ja taannoin katsoin italialaisamerikkalaisten teinien pornosikailureality Jersey Shorea. Masennuin. Tätäkö nykynuoriso katsoo? Rikkaita, hemmoteltuja ja itsekkäitä teinejä sikailemassa Hollywoodin kukkuloilla ilman periaatteita tai persoonallisuutta. Päädyin muistelemaan omaa murkkuikääni ja pitkäaikaista suosikkisarjaani Niin sanottu elämäni. Onnistuin saamaan käsiini kaikki sarjan osat ja katsoin koko shown lähes kertaistumalta uudestaan. Mikään ei ollut muuttunut, Niin sanottu elämäni on edelleen paras koskaan näkemäni teinisarja.
Myönnän, että 90-luvulla murrosikää eläneenä en osaa suhtautua erityisen objektiivisesti itselle rakkaaseen flanellipaitojen, grungen ja korvalappustereoiden vuosikymmeneen, mikä vaikuttanee kiintymykseeni sarjaa kohtaan. Mutta omat teinivuodet olivat ja menivät, eikä flanellia löydy enää vaatekaapista, mutta Niin sanottu elämäni kolahtaa edelleen. Sarja on aito, sielukas ja rehellisesti samaistuttava, oli nuorille 90-luvulla ja olisi taatusti myös nyt, jos sitä joku kanava päättäisi näyttää.
Winnie Holzmanin luoman sarjan keskiössä seurataan 15-vuotiasta Angelaa (Claire Danes), joka yrittää selviytyä teini-iästä ja sen mukanaan tuomista muutoksista, high schoolista, ihastuksista, äitisuhteesta, kaveripiirin vaihtumisesta, elämästä. Yhden tuotantokauden mittaiseksi jääneessa sarjassa seurataan Angelaa ja hänen kavereitaan noin vuoden ajan. Toisin kuin nykyisissä teinisarjoissa, joissa kaikki hahmot tuntuvat ja näyttävät muovisilta,
Angelan ystävät edustavat todentuntuista läpileikkausta aidoista ihmissieluista. Ystäväpiiristä löytyy boheemi sekoilija Rayanne (A. J. Langer), tyttöjen vessaa käyttävä meikkaava poika Ricky (Wilson Cruz), naapurin nörtti Brian (Devon Gummersall), lapsuuden bestis Sharon (Devon Odessa) sekä ihastus Jordan (Jared Leto); hävyttömän hyvännäköinen söpis, mutta ei suinkaan futisjoukkueen kapteeni, vaan introvertti ja lukihäiriöinen poika. Vaikka sarjassa keskitytäänkin nuoriin, myös nuorten vanhempien elämää käsitellään taidokkaasti ja äärimmäisen uskottavasti. Angelan vanhemmat Patty (Bess Armstrong) ja Graham (Tom Irwin) ovat enemmän tai vähemmän onnellisesti naimisissa, mutta taistelevat lähiökliseisiin ja tapa-avioliittoon turtumista vastaan. Rayannen yksinhuoltajaäiti ei ehdi usealta työltään keskittyä tyttäreensä, Rickyn vanhemmat ovat hylänneet omalaatuisen pojan kokonaan.
Angela ystävineen käsittelee asioita, jotka eivät vain tunnu aidoilta, vaan joita nuoret ihan oikeasti käyvät läpi. Miltä tuntuu kun äiti ei ymmärrä, vaan haluaa väkisin pitää kulisseja pystyssä, miltä tuntuu tuntea itsensä rumaksi ja hyljeksityksi vaikkei syytä olisikaan, millainen on 15-vuotiaan oikeus sananvapauteen tilanteessa missä nuoren ajatukset yritetään tukahduttaa? Hienointa sarjassa onkin tapa käsitellä nimenomaan nuorten tunteita. Nuoria ei koskaan aliarvoida, vaan heidän tunteitaan käsitellään syvällisesti ja voimakkaasti. Sarjan nuoret ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta kukaan ei ole tyhmä eikä kenestäkään tehdä naurunalaista. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi edellämainitusta Jersey Shoresta. En voi sanoin kuvailla kuinka hienoa oli murkkuiässä katsoa amerikkalaista tv-sarjaa ja ajatella, että juuri noin minäkin olen ajatellut! Juuri tuolta minustakin on tuntunut! Käsi ylös, kuinka moni 14-vuotias nykypäivänä samaistuu esimerkiksi Gossip Girlseihin?
Totta kai sarjassa on omat akilleen kantapäänsä; muutamat sivuhahmot ovat kömpelöitä, ysärin sormenjälki on paikoittain koomista ja hahmojen tapa kutsua toisiaan useissa kohtauksissa koko nimellä on hämmentävä ja huvittava, mutta se on pientä verrattuna siihen positiiviseen vaikutukseen minkä sarja aikoinaan teki. Kiitokset Yleisradiolle, että minun nuoruuteeni kuului edes lyhyen aikaa suuresti vaikuttanut Niin Sanottu Elämäni – ja haukut nykyisille mainoskanaville jotka syöttävät teineille kasoittain Gossip Girlssejä, Hilssejä ja muuta muovista barbinukkeroskaa. Koen olevani etuoikeutettu, että sain omassa nuoruudessani katsoa tv-sarjaa, jonka valloittava päähenkilö toimi positiivisena esikuvana, ja jonka tarinat olivat amerikkalaisesta high school -miljööstään huolimatta istutettavissa myös omaan niin sanottuun elämääni. 90-luku ja flanellipaidat ovat taas muodissa, telkkarissa pyörivät tälläkin hetkellä ysäriklassikot Dawson’s Creek ja Baywatch. Voisiko Yle jatkaa nostalgiointia ja laittaa Niin sanotun elämäni uusintakierrokselle?
