Etsivä Jimmy ’Popeye’ Doyle (Gene Hackman) ja Buddy ’Cloudy’ Russo (Roy Scheider) ovat huumepoliiseja. He saavat kuulla suuresta erästä joka on tulossa maahan. Erä koostuu erittäin puhtaasta heroiinista ja kuljetuksen iso pomo on charmikas ja miellyttävä Alain Charnier (Fernando Rey) ja keikassa on mukana Henri Deveraux ( Frédéric de Pasquale) joka on mukana julkisuusstatuksen tuoman suojelun vuoksi. Tutkinta on ’Popeyelle’ äärimmäisen rasittavaa henkisesti ja lopputulos on tinkimätön, sillä välissä hänet yritetään tappaa ja vaistot ovat joskus oikeassa. Mitään sivujuonta ei ole mukana rikkomassa kokonaisuuden nihilististä näkemystä poliisityön raskaudesta.
William Friedkinin ohjaama klassikko katutason jepareiden sitkeästä huumeiden vastaisesta kärhämästä on silkkaa dynamiittia. Ympäristö käy dialogia kaikilla tasoilla, joista vähäisin on suullinen. Tyylikkäät, levolliset rikolliset ovat nuhjuisten, nykivien poliisien vastapainona, Marseille on aurinkoinen ja eksoottinen vastapaino likaiselle New Yorkille ja jopa kieli on molemmilla erilainen. Dialogi menee niin pitkälle että esittää molemmat osapuolet syömässä samassa otoksessa käytännössä samoja ruokia, mutta ero ei voi olla suurempi. Leikkaus on nykivää alusta loppuun eikä Friedkin pehmennä kohtaussiirtymiä feidauksilla tai ristikuvilla. Kuvaus on samaa kirskuvaa junarataa ja visuaalinen tunnelma on koko ajan kuin raivokkaassa takaa-ajossa, joita on myös mukana erityisen raivokasta ja maineikasta juna-autokohtausta myöten, jonka aikana ääniraitaa hallitsee moottorin ärinä, junan kolina ja kolarissa murtuvan metallin räiske.
Gene Hackman loistaa yrmeänä ’Popeyena’ joka painaa päälle kohti maaliaan kuin huonoa happoa ahminut sarvikuono ja vaikka Ernest Tidymanin käsikirjoitus antaakin ’hyville’ pienen ja lyhyen kollektiivisen Pyrhhoksen voiton ei sellaisesta voi puhua ’Popeyen’ tapauksessa. Kaupunkielämän helvetillinen stressi ja hänen itsepintainen vimmansa löytää ”the son of a bitch” ajaa hänet.
Roy Scheiderin johdolla muu kaarti on auttamatta Hackmanin maanisen suorituksen takana ja Fernando Reyn karisma on juuri sopiva häikäilemättömälle rikolliselle, mistä ei kylläkään tuoda esille mitään sadistisia piirteitä tai perversioita. Ainoastaan hänen halunsa onnistua työssään ilman fanaattisuutta mikä vain lisää elokuvan moninaista dialogitasokkuutta ollen paitsi fyysisesti myös psykologisesti täysin erilainen ja vailla kosketuspintaa vastapuoleen.
Kokonaisuus on raivokkaasti etenevä takaa-ajo kohti Pyrrhoksen voittoa ja henkilökohtaista maailmanloppua. Onko Kovaotteiset miehet hyvä? Vastaus on lyhyesti ja huumeiden salakuljettajan kielellä sanoen ”[I]oui[/I]”.
