Perhe joutuu olosuhteiden pakosta lähtemään pitkälle ajomatkalle risahtaneella pahnapuhallin paku-Volkswagenilla. Isäukko Richard (Greg Kinnear) uskoo että on vain voittajia ja häviäjiä. Hän on yhdeksästä askelmasta koostuvan self-help-ohjelman luoja. Valitettavasti kukaan muu ei ole yhtä vakuuttunut sen ylivertaisuudesta. Vaimo Sheryl (Toni Collette) on vähemmän omituinen, mutta kuitenkin oma lukunsa perhedynamiikassa. Poika Dwayne (Paul Dano) lukee Nietzscheä, on tehnyt hiljaisuusvalan ja vihaa ympäristöään palavalla vihalla, mutta yhtä suurella itsekurilla. Frank-setä (Steve Carell) taas on yrittänyt itsemurhaa eräiden huonojen sattumuksien vuoksi. Isoisä (Alan Arkin) taas on siinä iässä missä heroiinin käyttämättä jättäminen on hulluutta ja hänen kiinnostuksensa seksiä, pornoa ja muuta vastaavaa kohtaan on avointa. Tytär Olive (Abigail Breslin) taas on syy miksi perhe lähtee matkalle, sillä hän osallistuu kauneuskilpailuun.
Perhedraaman ja road-movie yhdistäminen on huono idea, mutta pienimuotoinen Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin ohjaama teos kestää lähes nikottelematta pituudensa ylitse, sillä draamaa on luvassa kuten myös komediaa. Matkan aikana paljastuu muutamia omituisuuksia joista vähäisin on isoisän opettama esiintymisrutiini. Irvailun kohteena on pääasiassa juurikin pinnallinen ja ensivaikutelmia palvova amerikkalaisuus jonka hölmöyden ja lyttäävän epätarkkuuden käsikirjoitus osoittaa juurikin napakassa dialogissa.
Greg Kinnearin yli-itsevarma olemus rapistuu mainiosti matkan koettelemuksista ja Toni Collette tämän sitkeänä, mutta silti rajansa löytävänä vaimona ei jää yhtään sen heikommaksi. Steve Carell taas ruumiillistaa henkisen surkeuden Frank-sedässä jonka äly on kiistaton ja sen seurauksena tuleva tuska yhtä kiistatonta. Lyhyesti sanoen vanhempi sukupolvi on silkkaa pinnallista ja Frankin tapauksessa syvällistä sekapäisyyttä.
Abigail Breslin ei kuopuksena ja kokonaisuuden tahattomana [I]primus motorina[/I] ole yhtään heikko ja onneksi käsikirjoitus välttää pahimmat lapsikliseet. Breslinin suoritus oli jopa Oscar-ehdokkuuden arvoinen mikä kertoo jotain hyvää sen laadusta. Paul Dano hämmästyttävän itsepäisenä Dwaynena toimittaa vähäpuheisen roolinsa uskomattomalla voimalla ja nuoruuden epätoivolla ja uhmakkuudella joka romahtaa musertavalla voimalla. On suorastaan ironista että perheen nuoremmat jäsenet kuvataan psykologisesti lujempina ja eheämpinä kuin vanhempansa.
Paras on kuitenkin viimeisenä ja se on Alan Arkinin Oscar-patsaan arvoinen sivuosasuoritus viimeisen päälle sikaisena isoisänä. Isoisä jolla on osuvat elämänohjeet lähes kaikkiin asioihin ja lisäksi hän käyttää heroiinia. Ihan vain huvikseen ja vanhainkodin takia hänellä on slabassaan toisen asteen palovammoja. Ikä ei siis isoisää paina ja hänen sikamaisessa, mutta ehdottoman lämpimässä ja hyväntahtoisessa luonteessa on myös jotain vähäistä viisautta. Jokainen kohtaus jossa Arkin paahtaa on silkkaa naurumekkalaa ja jopa loppukohtauksessa isoisän henki on vahva. Suorastaan shokeeraava itse asiassa, mutta sillekin on arvostajansa.
Mukana on siis värikäs henkilögalleria ja hyvä annos draamaa ja komediaa, mutta silti kyseessä ei ole täysin onnistunut teos. Henkilögalleria on toimiva, joskin pinnallisia ihmisiä ei voi kuvata kuin pinnallisella tavalla mikä antaa väistämättä hieman steriilin vaikutelman ja koska on aikaraja minkä sisällä on perille päästä muuttuu matkanteko nopeasti hektiseksi kilpajuoksuksi mikä rikkoo jo kehitetyn leppoisan road-movielle sopivan rytmin.
Mukana on siis satiiria ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja, mutta myös vakavaa draamaa kasvamisesta. Nämä osapuolet ovat kylläkin harmillisen epätasaisesti jakautuneet hauskaan alkupuoleen ja vakavaan loppupuoleen mitä seuraa pieni hupihuipennus ja muitakin pieniä virheitä on mukana rapisuttava määrä. Draama ja komedia eivät ole tässä elokuvassa kovinkaan hyvässä liitossa, mutta se on ratkottu luomalla yksinomaan hauskoja tai dramaattisia kohtauksia.
Jos yksi näyttelijä voi antaa elokuvalle katsomisarvolle huomattavan lisän niin tässä tapauksessa Alan Arkin tekee juuri niin. Ilman värikkään elinvoimaista isoisää kyseessä olisi suorastaan tylsä tekele.
