Stephen Sommersin elokuva Van Helsing sai ilmestysvuonnaan 2004 erittäin negatiivisen vastaanoton, eikä ihme: Sommersin tapa yhdistellä kauhuelokuvien klassikkohahmoja, juonenkäänteitä ja klišeitä on kiusallinen ja puistattavan huono, vailla mitään tyyliä tai kunnollista näkemystä. Juoni, jossa vatikaanin erikoisagentti Van Helsing (Jackman) törmää keskelle Transylvaniaa, mäiskii toimintakohtaus toisensa perään vampyyrejä, frankensteinin hirviöitä ja muita ölliäisiä, on epäkiinnostava ja oikeastaan pelkkä tekosyy CGI-toiminnan näyttämiselle. Draama ei toimi, ja eeppiseksi tarkoitettu seikkailutarina on paska.
Jos Van Helsingin olisi ohjannut Quentin Tarantino, sen toiminnassa olisi tyyliä. Tarantino jos kuka taitaa eri elokuvista otettujen vaikutteiden sulauttamisen yhteen toimivaksi, hauskaksi ja viihdyttäväksi kokemukseksi ja dialogi ainakin olisi toimivaa. Sommers sen sijaan on tyytynyt sotkemaan juoneen yhteen niin monta erilaista kauhuotusta – joukossa Kreivi Dracula, Frankenstein, Herra Hyde ja monia muita – kuin on kyennyt ja paikkailee juonen onttoutta heittämällä verta pakkiin kohtaus toisensa perään. Siksi CGI-mättö alkaa nopeasti toistaa itseään – Tarantino ainakin olisi tehnyt tämän stunteilla oikeasti, mutta Sommersille riittää että hevosrattaat räjähtelevät tyylikkäästi elokuvan sankarin syöksähdellessä ympäriinsä kameran kieppuessa villisti ympärillä. Ja dialogista en viitsi sanoa yhtään mitään.
Jos Van Helsingin olisi ohjannut Sylvester Stallone (joka luonnollisesti itse tähdittäisi elokuvaansa), se ei ehkä olisi mikään taideteos, edes rujonkaunis sellainen, mutta ainakin viihdyttävä, toiminnallinen ja jännittävä. Voin kuvitella, miten sankarimme joutuisivat kerta toisensa jälkeen tiukkoihin tilanteisiin, joista selvittäisiin vain kovasti puurtamalla ja suurella määrällä tappelemista. Sommers ei kuitenkaan tähän pysty, vaan nykyisellään Van Helsingin jännittäviksi aiotut tilanteet alkavat nopeasti toistamaan itseään, kun elokuva ei onnistu tuomaan niihin mitään jännitteitä. Taisteluiden lopputuloksellakaan ei ole juuri väliä, sillä loppujen lopuksi Van Helsing pääsee aina karkuun, tappaa roistot ja syöksähtää uuden haasteen kimppuun.
Jos Van Helsingin olisi ohjannut Steven Spielberg, ja pääroolissa olisi Harrison Ford, (onpa muuten kauhea ajatus – Ford hölmöllä aksentilla puhuvana typeryssankarina) sen henkilöhahmoista voisi välittää ja niille olisi voitu luoda persoona. Sommersin käsissä muutenkin latteista hahmoista on luotu mielenkiinnottomia ja latteita. Hahmot ovat paperinohuita, laukovat kömpelöitä one-linereitä (joiden tajuaminen one-linereiksi muuten vie aikaa, niin laimeita ne ovat) ja heidän toivoo vain kuolevan. Mielenkiintoisin hahmo oli Frankensteinin hirviö ja sekin johtui siitä että se oli toteutettu tietokoneella.
Jos Van Helsingin olisi ohjannut Stanley Kubrick, siinä näkyisi perfektionistin ote: näyttelijöistä olisi piiskattu ulos täydelliset suoritukset ja mestarin tapa kertoa tarinaa näkyisi elokuvassa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tarina etenee tylsästi ja itseään toistaen, ja uskomattoman ennalta-arvattavasti. Yli kaksituntinen elokuva ei herätä oikeastaan minkäänlaisia tunteita, vaan katsoja vain toivoo elokuvan loppuvan mahdollisimman nopeasti. Näyttelijät tekevät todella huonot suoritukset, Hugh Jackman onnistuu olemaan karismattomuudessaan suorastaan luotaantyöntävä, David Wenham on hauskaksi tarkoitetussa roolissaan lähinnä ärsyttävä ja Kate Beckinsalekin tuntuu olevan elokuvassa vain jotta hänen ahteriansa voitaisiin zoomailla kameralla joka välissä. Toisaalta, suuren osan ajasta näyttelijät eivät itse asiassa edese näyttele, vaan heidän kohkaamisensa on tehty tietokoneella. Vauhdikasta… tai sitten ei.
Jos Van Helsingin olisi ohjannut Michael Bay tai parhaassa tapauksessa joku 1980-luvun italohalpaelokuvien ohjaaja, siitä saisi irti ainakin tahatonta komiikkaa ja tiukkaa toimintaa.
Mutta koska Van Helsingin on ohjannut Stephen Sommers, se on pitkästyttävä, epäomaperäinen ja täysin absurdi, käsittämätön kokoelma eri kauhutarinoista napattuja, toisiinsa yhteensopimattomia kohtauksia. Toisinaan päätön action on hauskaa, mutta tässä tapauksessa siitä nauttiminen vaatisi aivotoiminnan täydellistä lakkauttamista. Van Helsing on imppaustakin pahempi aivosolujen tappaja.