Lännen nopein ei aina voita. Hätäileminen on nimittäin perseestä ja monesti se rauhallisempi kaveri täräyttää nopean kamun aivot seinälle. Niin se vain. Tylyä. Moista totuutta tilittää Gene Hagmanin esittämä sheriffi Bill Haggett, yksi elokuvan pahishahmojen klassikoista ja tulee siinä sivussa kertoneeksi paljon koko Armoton-elokuvasta: Clint Eastwoodin ohjaus on hyvin hidasta ja (spagetti)western-perinteillä ryyditettyä. Silti moni nopeampi pätkä jää toiseksi.
Vuoden 1992 Oscar-jyrä Armoton (Unforgiven) on todellakin massiivinen paketti, joka pienistä kangisteluista huolimatta jyrää katsojan lakoon. Clinu on selvästi halunnut nostaa länkkärihattuaan pitkään ja syvään 1989 menehtyneelle oppi-isälleen Sergio Leonelle, ja on helppo sanoa, että hän myös onnistuu tehtävässään. Ei Armoton ole missään nimessä täydellinen leffa ja esim. vuoden 1992 Oscar-läjän voi helposti laittaa tuolloisen trendihypetyksen ja Clintin Hollykylän kultapoika –statuksen piikkiin, mutta, kuten sanottua, Armoton on toimiva leffa.
Clint näyttelee itseoikeutetusti leffan staraa, vähäsanaista ja elämän koulimaa William Munnya. Mukana karkeassa ex-palkkamurhaajassa on sekä tilanteen vaatimaa hermostuneisuutta että tarinaa rytmittävää pientä koomisuutta: on huvittavaa nähdä Clinu ensin ampumassa sarja huteja ohi tölkistä ja lopussa… niin eipä sanotakaan mitä taituri siellä taikoo. Gene Hackmanin Bill-hahmo tuntuu alkumetreillä säälittävältä kyläpahasen jepeltä, joka varmasti saa kuulan kalloonsa – ihan vain siksi, että niinhän kaikki leffoissa uutta taloa (lue: huomista) rakentavat saavat. Mutta niinpä vain hahmo kasvaa aluksi hupaisten rakennusonnettomuuksien kautta todella vakavasti otettavaksi sivuosasuoritukseksi täynnä pahisroolin vaatimaa hurmosta. Billiä todella vihaa elokuvan loppumetreillä ja etenkin hetkenä, jona William, paha mies siis hänkin, käy omaan sotaansa. Jaimz Woolvettin nuori Kid käy läpi toisenlaisen elämänkoulun, mutta hyvin kehityskaari toimii näinkin päin.
Mahtuu leffaan typeriä, turhaan venytettyjä käänteitäkin. Muutama vuosi takaperin menehtyneen Richard Harrisin English Bob vaikuttaa täysin hukkaan heitetyltä potentiaalilta, sillä vaikka jätkän nimi on luokkaa Puuha-Pete, olisi tyylikkäälle brittiherrasmiehelle ollut muutakin käyttöä kuin nyt nähtävä episodi. Morgan Freemanin sivuosasuoritus ei ole sitä luokkaa, mitä Morganilta yleensä voisi odottaa. Tietyllä tapaa se on vain pakollinen tunteellinen kipaisu ruudulla. Aivan kuten Clinun ja arpinaamaisen huoran käymä ehkäpä hieman liiankin korostettu jutustelu.
Tarinana Armoton edustaa klassista länkkärinä, jossa armoa ei tunneta (no, senhän sanoo nimikin!) ja kostolla on aina paikkansa. Kevyemmät hetket rytmittävät vakavaa tarinaa ja ohjaus on perusvarmaa (joskin yllätyksetöntä ja riskitöntä muutamiin genren klassikoihin verrattuna). Musiikillisesti ei kuulla mitään upeata, sillä musapuolella on kovinkin hiljaista (vrt. Leonet). Clint itse on tuottanut leffan ja lätkäissyt siis pöydälle vaadittavan kourallisen dollareita. Silti koko homma on tehty muuten kuin Jerry-hengessä aka vain muutaman miljoonan dollarin tähden: Clintillä on nähdyn perusteella oikeasti palavaa intohimoa länkkärigenreä kohtaan, ja niinpä Armoton on sopivaa (ja hidastempoista) viihdettä niin hyville, pahoille kuin rumillekin.
