Vieläkö muistat ajan, jolloin Hollywoodissakin osattiin ottaa kantaa elokuvain viihdearvosta tinkimättä? Kasarivuosina riittikin lammikon takana yhtä jos toistakin kritisoitavaa, olihan pääleguaani Ronald Reagan nostanut vanavedessään Washingtonin suosta valtavirtaan jos minkälaista kyykäärmettä, vaskitsaa ja sammakkoeläintä. Yhtenä uutena ja vieläkin valitettavan elinvoimaisena vaihtolämpöisenä yleistyi ns. jupin arkkityyppi, eli mieluiten koronkiskonnalla, spekuloinnilla ja muulla rahoituskikkailulla työtä tekevän väestön laskuun elelevä, business casual -vaateparttaan univormun tapaan käyttävien omahyväisten suomuisten korporatististen skinkkien ja gekkojen armeija. Vaikka monessa kodissa punk laskettiinkin tähän aikaan jo sukupuuttoon kuolleiden lajien joukkoon, eli genreen kuuluva henki ja seurannaiskulttuuri edelleen vahvana myös 1980-luvun lopulla, eikä vähiten vallitsevan libertaristisen idealismin vastapainona ja mahdollistamana.
Näistä asemista ammensi myös omakustanteista Hollywoodiin hetkellisesti osoitettaan vaihtanut John Carpenter. Kasarivuosien hihhulointiin lopen kyllästynyt ohjaajamiestari olikin jo pidempään suunnitellut filmatisointia muuasta klassisesta novellista, jossa jokamies herää ja huomaa muun ihmiskunnan olevan kauttaaltaan pahan entiteetin hypnotisoimaa massaa. Vanhan ajan tieteiskauhujen suurena ystävänä Carpenter muokkasi alkuperäistä tarinaa Invasion of the Body Snatchersin ja muiden klassikoiden suuntaan, ja viimeistään elokuvan roistojen motiiveja pohtiessaan tämä inspiroituikin ammentamaan aikansa yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Carpenter onkin todennut, kuinka jossain vaiheessa huomasi kaiken median ja puhuvien päiden vain tavalla tai toisella yrittävän myydä jotain – esineitä, ajatuksia, seksiä, sotaa, ym. – jonkin kasvottoman pääomatahon ja poliitikoiden eduksi. Näistä aineksista syntyivätkin lopulta Carpenterin teoksen roistot aatteineen ja aseineen.
Pahan kehän tarinan päähenkilö on liehuvalettisen ammattipainija Roddy Piperin esittämä John Nada, työtön ja koditon kiertolainen. Reaganilaisen aatteen mukaisesti tämän asuttamassa maailmassa yhteiskunnan turvaverkot on vedetty siliäksi, mielenterveystyö on rappiolla ja poliisit ovat ensisijaisesti olemassa vain puolustamaan vallitsevaa status quota kurjien köyhien ja muuten vain tavallisten ihmisten kapinalta. Suurkaupunkien katuja asuttavat Nadan kaltaisten kodittomien ja epätoivoisten laumat, joita paikalliset yhtiöt hyödyntävät pimeänä halpatyövoimana ja joilta niljakkaat poliitikot keräävät pois helpot äänet lupaamalla näennäisiä parannuksia jo valmiiksi olemattomiin sosiaaliavustuksiin. Jossain noista köyhien asuttamista hökkeli- ja telttakylistä harjoittaa toimintaansa salaperäinen vastarintaliike, jonka kehittämillä aurinkolaseilla kansa kykenee näkemään järjestelmän valheiden läpi maailman sellaisena kuin se on. John Nada sattuu kuin vahingossa samaan käsiinsä moiset kuukkelit – ja siitäkös seikkailu alkaa.
Aikamme politisoituneeseen roskaan tottuneelle saattaakin tulla melkoisen yllätyksenä, kuinka laadukas ja mukaansatempaava teos Pahan kehä oikeasti onkaan. Viimeisen päälle kovan show-mies Roddy Piperin valintaan rooliinsa puolsi tämän kokemukset oikeasti kodittomana kulkijana. Kovin moni niminäyttelijä tuskin olisikaan saavuttanut samaa autenttisuuden tuntua, saati sitten suostunut likaamaan itseään siinä määrin, mitä Piper roolissaan joutuu tekemään – jopa keskivaiheilla nähtävä tappelukohtaus upeaäänisen Keith Davidin kanssa toteutettiin ammattipainijan ohjaamana niin aidosti kuin turvallisesti on mahdollista. Pahan kehän kodittomat olivat tiettävästi hekin aitoja tapauksia, samoin näiden asuttama slummi. Toisin kuin valitettavan monet aktivistit ja puhuvat päät meidänkin aikanamme, Carpenter tarjosi kodittomille ekstroilleen työstään palkaksi konkreettisen rahallisen tuen lisäksi myös ruokaa, vilttejä, makuupusseja ja näiden muita elämiseen tarvitsemia kapineita, eikä siten alentunut vain käyttämään köyhempiään kylmästi hyväkseen.
Aurinkolasit päässä Pahan kehä vasta hauskaksi muuttuukin. Ilman laseja Nadan maailma on kuin värillisestä kasaritelevisiosta, mutta niiden läpi katsottuna kuin 1950-lukulaista mustavalkoista tieteiselokuvaa. Carpenterin kuvaamassa ”todellisessa” maailmassa kaikki valtavirran media on pitkälti kyllästetty loisivaa poliittista rälssiä sekä rahaeliittiä suosivalla kuluttamiseen, lisääntymiseen ja passivoitumiseen kannustavalla propagandalla. Tavallisten ihmisten keskuudessa elävät mätänevää, degeneroitunutta ihmisruumista muistuttavat olennot – Carpenterin näkemys moraalisesti vähintään yhtä löyhkäävistä jupeista – ovat edistyneen teknologiansa avulla ihmissilmälle näkymättömiä. Tavalliset ihmiset tietysti pitävät muukalaisten invaasiosta varoittavia epäilyttävinä salaliittoteoreetikkoina ja muuten vain hulluina, kuten genren kliseisiin kuuluukin. Korneja one-linereita heittelevä Nada päättää ryhtyä toimiin tilanteen korjaamiseksi yhdessä aiemmin mainitun vastarintaliikkeen kanssa…
Pahan kehä on suorastaan hykerryttävän viihdyttävä ja tasokas tieteistoimintaleffa mestari Carpenterilta. Eikä vain sitä, vaan Pahan kehä on kaikessa autenttisuudessaan ja perinnetietoisuudessaan täysin ajaton kuvaus ihmisryhmien välisestä eturistiriidasta ja matalan intensiteetin konfliktista. Carpenter on mielestäni vieläpä painotetusta aikalaiskritiikistään huolimatta erityisen viisaasti jättänyt kaikenlaiset tarkemmat aikakauden ja politiikan termit sekä tekijät nimeämättä, jolloin tarina voisi sijoittua melkein mihin tahansa ja koska tahansa – myös meidän päiviimme ja kotoisten lisko-, käärme- ja sammakkolajikkeidemme hallitsemaan Suomeen. Reaganin ajan idealismin räikeimpiä virheitä ei täysin ole kyetty korjaamaan vieläkään: yhteiskunnan tukiverkot mielenterveyspalveluineen ovat vieläkin maassa retuperällä, kodittomien köyhien, mielenvikaisten ja heroinistien laumat ovat aikojen saatossa Amerikassa vain moninkertaistuneet, ja rajan yli bisneksiään pyörittävistä kansainvälisistä huumekartelleista on pahimmillaan kasvanut kokonaisia valtioita valtioiden sisällä. Carpenter oli asian ytimessä jo 1980-luvun loppuvuosina.
