Ammoin 1980-luvulla – siis silloin kuin omat vanhempani ja muidenkin olivat vielä nuoria, ja Michael Jackson oli vielä musta – kaikenlaiset miekkojen ja taikuuden ympärille kyhätyt hupsut fantasialeffat olivat suosittua kansanviihdettä. Yksi tämän vilpittömän hauskan ja sympaattisen alagenren suurista teoksista ja innoittajista oli Manaajan hilpeän jatko-osan happotripistä vähitellen toipuvan John Boormanin tiiviimpi näkemys kuningas Arthurista ja Excaliburista – eli siis tämä elokuva tässä näin. Kriitikot eivät aikoinaan olleet niinkään yksimielisiä Boormanin revisionistisesta tulkinnasta, mutta yleisö oli teoksesta enemmän kuin mielissään, ja Excaliburista voi uudella vuosituhannellakin löytää viittauksia Zack Snyderin kaltaisten populääriohjaajien tuotoksista. Henkilökohtaisella tasolla Excaliburin näkeminen toimi jälleen äärimmäisen terävän muistutuksena John Boormanin kaltaisen itsensä vähän liiankin vakavasti ottavan ohjaajan taidosta ja halusta saada mikä tahansa tontompikin konsepti tuntumaan elämää suuremmalta ja inspiroivalta taideteokselta.
Aikojen alussa velho Merlin noutaa myyttisen Excaliburin Järven neidolta ja auttaa kuningas Utheria viettelemään kauniin Igraynin, vasallinsa Cornwallin herttuan vaimon. Suhteesta syntyy äpärälapsi, joka saa nimekseen Arthur, iirinkielen karhua tarkoittavan sanan mukaan. Isä Utherin saatua surmansa valtakunta jää ilman hallitsijaa. Näin kuuluu legenda: vain kohtalon määräämä oikea kuningas kykenee vetämään kuningas Utherin miekan graniittimöykystä, johon vanha isäntä kalpansa ennen kuolemaansa iski. Vuosikausien sekasorron jälkeen mieheksi kasvanut aseenkantaja-Arthur lunastaa perintönsä ja oikeamielisenä ansaitsee ritareiden sekä alamaistensa kunnioituksen. Katkeran naisen loitsuihin langennut Arthur on kuitenkin tullut siittäneeksi itselleen kullattua Zardoz-naamiota käyttävän pojan, vaivaisten ja kuolleiden herran, jonka kohtalona on asettua isäänsä vastaan ja vaatimaan tämän valtakuntaa itselleen.
Kuten jo taisin mainita, on Boormanin Excalibur pohjimmiltaan häkellyttävän ryppyotsainen elokuva, jossa tietty runollinen kuvasto, fantasian henkeä huokuva teatterimaisuus ja yleinen eeppisyys on vedetty johdonmukaisen äärimmilleen ilman nykyajan elokuvalle tyypillistä harmaata ja tylsää ”realismia”. Oikeastaan tästä syystä monia Boormanin tekemiä piskuisia kauneusvirheitäkin on helppo antaa anteeksi: ohjaaja esimerkiksi typisti aluperäislegendaa kovalla kädellä ja riisui siitä mahdollisuuksien mukaan Arthurin legendalle ominaisen rikkaan kristillisen symboliikan kajoamatta kuoleman, ylösnousemuksen ja henkisen kasvun kaltaisiin keskeisiin elementteihin. Boormanin teoksen erityisenä visuaalisena vahvuutena on ehdottomasti kehaistava aitojen kuvauspaikkojen ja kesäisen Irlannin pittoreskin luonnon suosiminen kaikenlaisten keinotekoisten lavasteviritelmien kustannuksella. Näinkin yksinkertainen ratkaisu voi antaa elokuvalle valtavasti viehätysvoimaa ja uskottavuutta.
Erityismaininta Boormanin visuaalisesta runoelmasta on annettava Excaliburin ritareiden käyttämille komeille haarniskoille, jotka paitsi näyttävät ja kuulostavat asianmukaisen satumaisilta auringossa kiiltävine pintoineen, mutta myös vaikuttavat käytännössä erittäin käyttökelpoisilta. Kuka tahansa seppä Ilmarinen näitä sotisopia sitten suunnittelikaan, selvästi ymmärsi peltipaitojen päälle! Eikä siinä vielä kaikki: John Boormanhan palkattiin aikoinaan tuottamaan tuhoon tuomittua elokuvaversiota Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Tuon keskeneräiseksi jääneen suunnitelman ruho päädyttiin lopulta myymään Ralph Bakshille, ja Boormanin omat fantasiasuunnitelmat designeineen päädyttiin siten hyödyntämään Excaliburissa vuosikymmentä myöhemmin. Tämän taideteoksen yleisilmettä ihastellessa voikin vain kuvitella, minkä Tolkienin klassikkotarinan hahmon tai kohtauksen koristeeksi kukin yksityiskohta olikaan alkujaan tarkoitettu.
Taru sormusten herrasta ei kuitenkaan ole mielestäni juonen teemojen sekä taajaan viljeltyjen rikkaiden vertauskuvien kautta kovinkaan sopiva vertailukohta Excaliburille. Jos jokin klassikko Boormanin suuntaan kumartaa, niin Disneyn Leijonakuningas! Miettikääpä esimerkiksi tarinaa, joka kertoo siis syntymän, kuoleman ja jälleensyntymän luonnollisesta kierrosta, oikeasta ja väärästä kuninkaasta sekä näiden transendenttiset mittasuhteet saavasta vaikutuksesta valtakuntaansa. Arthur Utherinpoika on laillinen ja hyveellinen kuningas, jonka alaisuudessa luonto ja ihminen elävät mystisessä harmoniassa ja kukoistavat. Mordred, synnin ja petoksen lapsi, tuo mukanaan yön, kulkutaudit ja kuoleman. Pahan kuninkaan mukanaan tuomat voimat väistyvät, ja harmonia palaa valtakuntaan kuninkaansa mukana. Tietysti yhtäläisyydet voivat nojata myös molempien teosten shakespearemaiseen ja klassisiin arkkityyppeihin painottuvaan eeppiseen tyyliin.
Ja näin tuli siis nähtyä ja koettua vanha kunnon Excalibur. Saamani vaikutelma ei ehkä ollut enää yhtä päräyttävä kuin mitä se oli likemmäs parikymmentä vuotta sitten, mutta Boormanin ansioita visionäärinä ja kiveäkin ajattomampana satusetänä ei käy kiistäminen. Excalibur ei muuten ole vain hieno fantasiaelokuva, vaan myös monella tapaa tekijöilleen erittäin käänteentekevä teos: Boorman itse pesi tällä erää kätensä aiemmasta epäonnistuneesta Manaajastaan, messevän skaalan kunnianhimoinen produktio toimi jättimäisenä porttina muille irlantilaisille elokuvantekijöille tuottaa vastaavia myös tulevaisuudessa, sekä sivuosissa nähtävät Liam Neeson ja Patrick Stewart nousivat Boormanin esityön ansiosta niille maineen ja kunnian kukkuloille, joissa miehet sittemmin on nähty ja kuultu vuosien varrella. Miettikääpä tätä: ilman Boormania ja Excaliburia meillä tuskin olisi Stewartin kapteeni Picardia tai Neesonin Qui-Gon Jiniä. Ei paha!
