40-luvulla ohjaajaksi siirtynyt Robert Wise teki pitkän uransa aikana paljon muutakin kuin The Sound of Musicin. Mies filmasi mm. kuivakkaa Sci-Fiä jo 50 –luvulla (The Day the Earth Stood Still) ja palasi lajityyppiin tietysti myös sen jälkeen. Andromeda uhkaa on lähes yhtä kuiva kuin Kubrickin Avaruusseikkailu, mutta siitä puuttuu se tietty syvällisyys, jonka jopa John Carpenterin Pimeän tähden Doolittle saavutti keskustellessaan pommin kanssa.
Michael Crichtonin kirjaan perustuva tarina alkaa hyytävästä tilanteesta, jossa yksi kokonainen kylä on yllättäen muuttunut kalman pesäksi. Hallituksen miehet (ja yksi kiintiönainen) kiitävät paikalle hiekka pölisten, kuka mistäkin tilanteesta hälytettynä, ja toteavat, että paikallisen ”tiedemiehen” uteliaisuus avaruusromua kohtaan on koitunut tuhoksi kylälle. Tutkijat siirtyvät huippusalaiseen laboratorioon, jossa sitten seurataan huippujännittäviä (?) kasvuanalyysejä, desinfiointitoimenpiteitä ja laskelmien tekoa. Toki elokuvassa on myös toimintaa, sopivasti peruskaavan mukaan oikeisiin kohtiin siroteltuna.
Jos Andromeda uhkaa olisi tehty 2000-luvulla, sen päätähtinä varmasti nähtäisiin yksi komea kiintiöafroamerikkalainen, kurvikas brunette, yksi kalpea lihaskimppu ja… Jeff Goldblum? Wisen elokuvaan on taas viisaasti sijoitettu neljä henkilöä, jotka jopa näyttävät siltä, että ovat kököttäneet vuosia petrimaljojen ja leikkaussalien ihmemaassa. Leffassa ei kauniiden starojen lisäksi ole myöskään kaunista musiikkia – ellei siksi lasketa alkutekstien aikana ”soivaa” elektronista särinää. Ratkaisut toimivat, mutta tekevät elokuvasta rasittavan ainakin niille, jotka eivät tieteistarinoista muutenkaan tykkää. Scifistit taas pettynevät jutun yksiulotteisuuteen ja kuluneisiin käänteisiin.
