Kung Fu Panda 2 alkaa synkissä merkeissä. Paha lordi Shen (Gary Oldman) on kehittänyt tykkejä, joiden kuulille kung fun taitajatkaan eivät voi mitään. Edellisessä osassa lohikäärmesoturiksi noussut Po (Jack Black) saa tehtäväkseen pysäyttää Shenin apunaan hurja viisikko ([B]Jolie[/b], Chan, Rogen, [B]Cross[/b] ja Liu). Samalla Po pyrkii selvittämään hämärän peitossa olevaa menneisyyttään – pandan hanhi-isä nimittäin kertoo viimeinkin pojalleen tämän olevan löytölapsi. Länsimainen ”jokainen on oman onnensa seppä”-ajattelu ja buddhalais-mystinen kung fu -filosofia sekoittuvat yllättävänkin syvässä elokuvassa, joka pohtii, voiko menneisyydeltään saada rauhaa vai ohjaako se myös vääjäämättömästi tulevaisuuden suunnan. Siinä sivussa vedetään pahiksia pataan ihan sikana.
Audiovisuaalisesti Kung Fu Panda 2 on kenties kaunein koskaan katsomani animaatioelokuva. Lordi Shenin tykkien värikkäät ilotukset, fysiikan lakeja venyttävä kung fu -akrobatia ja sulavat taistelukohtaukset hidastustehoisteineen yhdistettynä rikkaaseen äänimaailmaan sekä Hans Zimmerin tunteisiin vetoavaan musiikkiin ovat mannaa sekä silmälle että korvalle. Erityismaininnan nokkelasta äänen ja kuvan yhteistyöstä ansaitsee mielestäni tappelukohtaus rosvoja vastaan muusikoiden kylässä, jossa kohtausta säestävä musiikki syntyy taistelun äänistä – potkuista, löynneistä ja gongeja päin lennätetyistä vihollisista.
Pahiksena lordi Shen muodostaa herkullisen vastaparin Po’lle. Molemmat ovat joutuneet vanhempiensa hylkäämiksi, mutta heidän tapansa selviytyä asiasta ovat täysin päinvastaiset. Katkeroitunut Shen haluaa kostoa, kun taas Po saavuttaa sisäisen rauhan. Molemmista hahmoista paistaa kuitenkin samanlainen epävarmuus – jos he eivät kelvanneet vanhemmilleen, miten he kelpaavat maailmalle? Shenin ratkaisu ongelmaan on yrittää valloittaa pelottava maailma väkivalloin ja taivuttaa se näin tahtoonsa. Gary Oldmanin roolisuoritusta ei voi mielestäni suitsuttaa liikaa. Valkoinen riikinkukko Shen silkkikaapuineen ja viuhkamaisine pyrstöineen on jo animaation tasolla upea hahmo, mutta Oldmanin ääni tekee siitä inhimillisen.
Kung Fu Panda 2 on elokuva, jota voi mielestäni oikeutetusti sanoa eeppiseksi. Puitteet ovat prameat, mutta elokuvassa on myös sisältöä. Mäiskis-mäiskis-pinnan alla se yllättää syvällisyydellään ja käsittelee kipeitäkin aiheita matkalla kohti sisäistä rauhaa.
