Omalla kohdallani syksyn odotetuin uutuuselokuva on ehdottomasti Dome Karukosken viides kokopitkäteos Leijonasydän. Karukoski on nopealla tahdilla noussut koko kansan tietoisuuteen ja jopa kriitikoiden arvostamaksi ohjaajaksi – eikä suotta. Rennon hauska Tyttö sinä olet tähti (2005) oli debyyttitekeleenä yleisömenestys ja yksi 2000-luvun parhaista suomalaisista elokuvista. Sen jälkeen ilmestyneet Tummien perhosten koti (2008), Kielletty hedelmä (2009) ja Napapiirin sankarit (2010) eivät myöskään jättäneet allekirjoittanutta kylmäksi, mutta esikoiselleen herra Karukoski ei ole löytänyt kaatajaa.
Kunnes koitti vuosi 2013 ja elokuvateattereihin paukahti uusnatsismia, rasismia ja rakkautta teemoinaan käsittelevä Leijonasydän. Tarinassa keski-ikäinen miehen kuvake Teppo (Peter Franzén) on työtön ja rikostaustainen sossupummi, jolla omien sanojensa mukaan kädet toimii ja pää ei – ainakaan kummoisesti. Sattuu kuitenkin niin, että kahvilan kaunis tarjoilijatar Sari (Laura Birn) iskee silmänsä uusnatsismin arvojen lumoamaan suomalaismieheen. Kiihkeästi roihahtava romanssi saa kuitenkin takapakkia yhtä nopeasti kuin Nykäsen viimeisin ryyppyreissu ilmestyy lööppeihin, kun Sari saa tietoa Tepon tuomittavista aatteista ja erikoisen suuresta palosta isänmaan kunnian puolustamiseen. Näet nainen on yksinhuoltaja ja lapsi edellisestä liitosta on ihonväriltään tummempi kuin uuden miesystävän kriteerit antavat periksi. Tällä mielenkiintoisella alkuasetelmalla pyöräytetään käyntiin mielen taistelu, jonka osapuolina ovat rakkaus, veljeys ja kunnia.
Yhdysvalloissa on tehty lukuisia uusnatsismia käsitteleviä elokuvia, joista American History X on takuulla tunnetuin ja eniten menestystä niittänyt tapaus. Jenkkirainoja yhdistää niiden synkkyys ja tuliset palopuheet aatteen puolesta, jonkinlaisella opetuksella rasismin vääryydestä kuorrutettuna. Myös Leijonasydän on draamapohjainen elokuva, mutta tekijät ovat halunneet tehdä siitä huomattavasti atlantin takaisia genreveljiään keveämmän version. Tilannehuumori on yksinkertaisuudessaan loistavaa ja tasaa nerokkaasti paikoitellen rankkoja kohtauksia, eikä silti tee siitä ns. hömppäviihdettä vaan tarjoilee samaan aikaan pointtinsa katsojalle vakuuttavalla tavalla. Perusajatukseltaan leffaa voi verrata Ryan Goslingin tähdittämään The Believer -elokuvaan, jossa vähemmistön edustajana toimii juutalaispoika. Samankaltaista sisäistä ristiriitaa haetaan myös Tepon hahmoon.
Teemaltaan Karukosken viides on totta kai ajankohtainen, se on selvää sanomattakin. Aiemmin ollaan viety vanhoillislestadiolaisia teinejä ison kaupungin synteihin ja koettu perhekotielämän varjopuolia, mutta näin laajasti kansakuntaamme koskettavaan aiheeseen ei olla ennen kajottu ja se on erittäin tervetullutta. Lähes kaikilla ihmisillä on esittää tältä istumalta kärkäs mielipide rasismista ja maahanmuuttokeskustelut käyvät kuumina eduskuntataloa myöten. Leijonasydän ei halua saarnata, eikä olla enempää kuin on. Stereotypioita käytetään kärjistyksen välineenä, mutta keskeisimmät hahmot eivät esiinny uusnatseina ja maahanmuuttajina, vaan ennen kaikkea ihmisinä.
Käsikirjoituksen väsännyt Aleksi Bardy on irroittanut kynästään kiitettävän arvoisen tarinan. Se on tarpeeksi monipuolinen ja tapahtumarikas kannatellakseen itseään koko kestonsa ajan. Aloitus ja lopetus ovat loistavia, eikä tarinan etenemismallista ole mitään valitettavaa. Kaikesta päätellen tuottajankin roolissa mukana olleen Bardyn ja ohjaaja Karukosken kemia ja yhteispeli ovat kohdanneet onnistuneissa merkeissä. Kaksikko kohtasi myös Kielletty hedelmä -teoksen parissa. Elokuvan dialogi on aitoa, hauskaa ja maanläheistä, joka varmasti tehoaa suomalaiskatsojiin. Helpotuksekseni voin todeta ettei siinä olla lähdetty pitämään suuria puheita eri uskonto- ja aatekulmien puolesta, vaan keskustelut pidetään jokapäiväisinä ja tekeleessä osoitetaan miten dialogi voi toimia simppelisti ilman minkäänmoisia tarantino-sukkeluuksiakin.
Näyttelijöistä pääosaa tulkitseva Peter Franzén tekee jälleen uskomattoman roolisuorituksen. Tummaihoista poikaa holhoamaan päätyvässä uusnatsissa on käsittämättömän paljon sisäisiä ristiriitoja, joiden tunteiden tulkkina Franzen onnistuu todella hyvin. Samaan aikaan hän on tavallinen suomalainen mies, johon on helppo samaistua. Etukäteen hän on ihmistyyppi, jota meidät kaikki on pienen elämämme aikana opetettu vihaamaan, mutta hyvän käsikirjoituksen, henkilöohjauksen ja näyttelemisen lopputuloksena katsoja saadaan ihastumaan hänen sisimpäänsä. Ilman Franzenia Leijonasydän ei yksinkertaisesti toimisi näin hyvin. Toiset vuoteliaat kehut annan päähenkilö Tepon veljeä Harria esittäneelle Jasper Pääkköselle. Jälleen yksi osoitus siitä, ettei entinen salkkarisaku ole pelkkä nättinaama. Harri on hyvin äkkipikainen ja arvaamaton hahmo, jonka Pääkkönen tuo mahtavalla tavalla esille. Tuoreena kasvona valkokankaalla nähdään Yusufa Sidibeh, joka pyrkii lapsinäyttelijänä sätkimään kokeneiden näyttelijöiden rinnalla, eikä tee sitä yhtään hullummin. Kauheasti vuorosanoja nuorelle tulokkaalle ei ole annettu, mutta suoritustaso on kuitenkin Karukosken ohjauksessa vakio. Suomalaisen elokuvan perusnaamoista Laura Birn ja Timo Lavikainen hoitavat roolinsa kunniakkaasti.
Elokuvasalista pois kävellessäni pari kiivaasti vähemmistön arvoja puolustavaa ystävääni sanoivat elokuvakokemuksen olleen turhan rasistinen, joten varmastikaan kaikille Leijonasydän ei uppoa kuin tulikuuma veitsi sulaneeseen voihin, kuten itselleni. Se on kuitenkin osoitus kotimaisen elokuvan laadukkuudesta ja mitä se parhaimmillaan pystyy tänä päivänä olemaan. Viihdyttävä, koskettava ja ajankohtainen tarina, josta kaiken ikäiset (ikärajasuositusten puitteissa) saavat varmasti jotain irti. Lukuisten pettymysten rasittamana en edes muista milloin viimeksi olisin poistunut Finnkinosta yhtä tyytyväisenä näkemääni suomalaiseen elokuvaan. Huonoa sanottavaa minulla ei tästä teoksesta ole, joten arvosana on sen mukainen ja suosituksen sanan siitä suomifilmin ystäville ehdottomasti annan.
PS. Pääkkösen pippelin näyttäminen tuskin oli välttämätöntä…
