Argo, eeppinen tieteisraina, jonka maailmantilanteesta pihalla olevat Hollywood-tyypit haluavat kuvata vallankumouksen nahkasaappaan alla kärvistelevässä Iranissa. Tai näin ainakin väitetään, sillä todellisuudessa kyse on peiteoperaatiosta, jonka tarkoitus on saada kuusihenkinen amerikkalaisryhmä ulos Iranista ennen kuin nämä äkätään piilostaan ja teloitetaan. Teheran on muuttunut tukalaksi ex-hallitsija saahi Pahlavin paettua Ajatollah Khomeinin alta Amerikkaan.
Ensimmäisenä Argosta nousee esille sen välittömän autenttisen oloinen tunnelma. Mielenosoittajajoukon vyöryessä kohti USA:n suurlähetystöä ihmisten viha tuntuu pelottavan todelliselta. Raivoisasta väkijoukosta leikataan välillä lähetystön sisälle, ja samalla esitellään kuin vaivihkaa ne kuusi amerikkalaista, joiden takia CIA järjesti aikoinaan pelastusoperaationsa. Tässä on kerrankin näytelmäelokuva, jossa jokaista tärkeää hahmoa ei esitellä heti nimeltä ja/tai jonkin silmiinpistävän ominaisuuden kautta. Moinen matalan profiilin valinta on erilaisuudessaan peräti virkistävää. Toisaalta, värikkäitä persoonallisuuksia odottava joutuu tällöin pettymään, eikä Argo lopulta eroa niin radikaalisti valtavirrasta kuin siltä voisi alun perusteella toivoa.
Mikä se sitten on? Tiukkakäänteinen jännityselokuva ja kuin pitkä ja harras nuolaisu Hollywoodin… Eh, Hollywoodille. Toisin sanoen, jos tämän elokuvan Oscar-saalis jää laihaksi, se on ihme. Pelkkä unelmakaupungin väkeä miellyttävä tarina heistä itsestään ja muu kattaus voivat siivittää Argon moneen kukitukseen. (Tykättiinhän siellä ranskalaisraina The Artististakin, joka sijoittui Hollywoodiin.) Vaikka eivät yksin ne Argon tapauksessa silti mahdollista palkintosumaa perustele. Vuoden parhaimmistoon sen nostavat monet seikat: Elokuva on kerrottu niin, että sen maailmaan uppoutuu ja sen väitteet on mutkatonta ottaa vastaan. Yli kolmen vuosikymmenen takainen maailma näyttäytyy uskottavana, joten illuusio on rakennettu pieteetillä, taustatyöt on tehty hyvin ja yksityiskohdat ovat kohdillaan.
Sellaiset pikkujutut, kuten Warner Brosin vanhan logon käyttäminen elokuvan alussa, kuvan vanhanaikaisen pehmeä filmimäisyys (se ei silti näytä ajan patinoimalta) ja tarinan esikuvien vaiheita kuvin kertaava lyhyt katsaus lopputekstien aikana – ne kaikki tukevat tyylillisesti ja myös hengeltään Argon kokonaisuutta. Ben Affleckia ehkä on moitittu näyttelijänä lasileuaksi ja ties miksi, mutta nyt hän tekee elokuvan ohjaajana ja pääosassa saman, mitä esim. George Clooney on tehnyt aiemmin. Affleck onnistuu olemaan hyvin vakavasti otettava elokuvantekijä ja siinä ohella myös näyttelee vähintään sujuvasti Tony Mendeziä, jonka tehtävä on hakea maanmiehensä pois Iranista. Ehkä hän näyttelee hahmoaan jopa linjakkaasti, mutta se seikka ei vain kunnolla välity paksun parran ja tukan alta. Huikean hyviä uskottavuudessaan ovat Alan Arkin tuottaja Lesterinä – hahmo, joka on luotu vain tätä elokuvaa varten – ja John Goodman sydämellisen hersyvänä maskeerausmies John Chambersina. Yhtä kuudesta esittävä Clea DuVall taas väläyttää sitä mainiota intensiteettiään, jota hänestä tihkui jo Carnivale-sarjan aikaan.
Argo on hienosti rakennettu tosipohjainen illuusio, niin hyvä, että lähes kaiken sen kertoman haluaa uskoa todeksi. Tuota illuusiota rikkovat korkeintaan jännitystä kierros kierrokselta teennäisesti kasvattava loppu ja ohjaaja Affleckin lievä epäonnistuminen pusertaa itsestään vielä hitusen syvempää eläytymistä tarinan päähenkilönä. Mutta kaikkea ei kai voi saada.
