Väitöskirjaa maahanmuuttajista tehdessään Tuomas Linna (Haapasalo) lainaa Ingusiasta kotoisin olevan Omarin henkkareita. Ruskistavaa voidetta, tekoviikset ja tuuhea peruukki – Tuomas saa kirjaansa hetkessä loistomatskua. Vaan kuinkas sitten, kun kuvioihin astuu Hanne (Björklund)? Tästä asetelmasta on jo aikapäiviä sitten nyhdetty vitsit kuiviin (Piukat paikat, Tootsie), mutta jotakin toimivaa ideassa täytyy olla kun Vieraalla Maallakin tuntuu ihan hauskalta.
Tuomaksen kaksoiselämästä päästään lukuisien mutkien kautta odotettavissa olleeseen loppuun, mutta niinhän sen tämmöisessä leffassa pitää mennäkin. Elokuvan dialogi on ihan liian pakotetun oloista ja homma lähtee liikkeelle jurraten. Rasismia käsitellään leffassa kepeällä huumorilla – vakavaa maailmanparannusta Vieraalla maalla ei onneksi yritä olla.
Haapasalo on ihan sympaattinen sälli, etenkin Omarina. Björklundille on langennut ylisöpön tytön rooli, mikä tosin häneen sopiikin. Se jutussa mättää, että tarinan päähahmot jäävät auttamattomasti sivupeesaajien varjoon. Parhaat naurut tarjoavat Omarin kämppis ja Pohjalainen sulhasenkipeä junttiperhe. Filkan hillittömimmät hetket sijoittuvatkin Lakeuden ristille synkkään kirkkotilaisuuteen. Soundtrack on ihan letkeä, ja Vanteella on visuaalinen ilme hanskassa.
Vieraalla maalla on tyypillinen hömppäkomedia, ja mikseipä olisi. Asenne on mukavan leppoisa ja pituus juuri sopiva. Kerrontakin sujuu vauhdikkaasti, vaikka joskus tuntuukin siltä että tarina poukkoilee liikaa paikasta toiseen. Pläjäys ei tarjoa siis mitään uutta jujua elokuvamaailmaan, mutta antaa ihan pätevät kertanaurut.
