Ohjaajalegenda David Lean muistettanee parhaiten elokuvistaan Arabian Lawrence, Kwai-joen silta ja Tohtori Zivago. Samoilla linjoilla kuljetaan myös herran viimeiseksi jääneessä elokuvassa. Mukana on jälleen matka eksoottisen kulttuurin pariin, upean näköisiä kuvia kaupungista ja sen ulkopuolelta, spektaakkelimainen ote ja Alec Guinness sivuosassa. 11 Oscar-ehdokkuudesta tuliaisia jäi kahdesta kategoriasta, naissivuosasta Peggy Ashcroftille ja musiikista Maurice Jarrelle, joka taikoi sävelrimpsuja Leanin elokuviin pari kertaa aikaisemminkin.
1920-luvun aikoihin nuori brittinainen Adela Quested (Judy Davis) lähtee tapaamaan Intiassa työskentelevää sulhastaan, ja mukana tulee myös miekkosen äiti, rouva Moore (Peggy Ashcroft). Lymyileminen ylpeilevissä brittipiireissä ei kuitenkaan kauan ihastuta, vaan naiskaksikko keksii haluavansa nähdä todellisen Intian. Sattuma tutustuttaa heidät tohtori Aziz Ahmediin (Victor Banerjee), joka järjestää pienen retken luolia katsomaan. Reissusta tuleekin käännekohta sekä henkilöhahmojen elämään että elokuvan luonteeseen, ja suunnilleen puoleen väliin jatkuva rauhallinen ihmissuhdeihmettely ja rajoitetusta näkökulmasta Intiaan tutustuminen saavat rinnalleen oikeussalidraamaa.
Alusta loppuun asti tarkastellaan pienimuotoisesti intialaisten ja brittien suhtautumista toisiinsa niin rotuennakkoluulojen kuin siirtomaa-asioidenkin suhteen. Painotetuin asetelma tästä on, kun tavallinen kansa halveksuu useiden brittien karkeata käytöstä, mutta työssään lähelle brittejä päässyt Aziz käyttäytyykin yliystävällisen lipevästi heitä kohtaan. Touhu vaikuttaa sen verran naiivilta innostukselta, että hänen voisi luulla pitävän brittejä ihailtavan sivistyneinä ja tahtovansa olla osa heitä, mutta osansa on varmasti ajatuksella omalla uralla etenemisestäkin.
Jotain höpötystä on näkynyt itse elokuvankin rasistisesta asenteesta, ja kieltämättä muutamassa kohdassa intialaisia kuvataan turhankin hilpeänä kansana, mutta tämä jää sen verran vähäiseksi että tuskin kenenkään tarvitsee vaivautua kaivamaan ohjaajaparkaa (R.I.P.) mullan alta kivitettäväksi. Intialaiset ovat muutenkin elokuvan viaton hyvisosapuoli, mutta eipä ketään ihan suoranaisesti pahiksenakaan kuvata. Brititkin ovat lähinnä ei-ihan-yhtä-hyviksiä, jotka ovat tulleet Intiaan työskentelemään mielenkiintoisen ympäristön vuoksi, mutta samalla juuttuneet omaan ylemmyydentunteeseensa. Nähtäviä asenteita tällaisia brittejä kohtaan voi varmaan pitää kritiikkinä siirtomaapolitikointia kohtaan.
Harmi että elokuvan teemoista ja juonesta ei lopulta jää paljon mieleen, vaan päällimmäisenä ajatuksena on että ”se oli siinä, nyt popsimaan makkaraa”. Tätä ajatellen onkin jänskää, että katselun aikana mikään ei tunnu ollenkaan epäoleelliselta, vaan pirteänä pysyy vaivatta ihan koko ajan ja se on tietysti mille tahansa elokuvalle kallisarvoista. Voi hyvin olla, että useammilla katselukerroilla monista asioista löytäisi uusia puolia, mutta ihan yhtä lailla pelkään mielenkiinnon tippuvan elokuvan puhkuessa persoonattomuuttaan. Oikeastaan rainan nimi paljastaa kaiken oleellisen, kyseessä on lähinnä komean näköinen ja otteessaan pitävä draama matkasta Intiaan, mutta hyvinhän sellainen kelpaa.
nimimerkki: Hush-hush
