Miehet kulkevat kalliit puvut yllään, rusetit viritettyinä ja hatut syvälle päähän painettuina. He trokaavat viinaa, poistavat kilpailijansa päiviltä ja kuuntelevat rentoutuskeinona konepistoolin laulua. Todellisuutta heijastaen herroista häijyimmällä on kasvoissaan arpi ja mielessään suuria suunnitelmia.
Vaikka Arpinaama viittaa hävyttömän suorasti Al Caponeen, ja tapahtumissa löytyy useampi samankaltaisuus 20-luvun gangsterikuninkaan elämään (mm. vuoden 1929 verilöyly), on Howard Hawksin vuonna 1932 valmistunut rikosleffa pääosin fiktiota. Lisäksi sensuuriviraston vaatiman lisänimen The Shame of the Nation arvoisesti elokuva esittää lopulta gangsterit jopa vähemmän romantisoidun näkemyksen lävitse.
Murhien, kieltolain aikaisen rappion ja pukumiesten nokkimisjärjestystaiston lisäksi Scarface ruotii arpikasvoisen Tonyn (Muni) tarvetta pomottaa rakkautta halajavaa 18-vuotiasta pikkusiskoansa (Dvorak) ja tarjoaa annoksen Karen Morleyn tympeyttä, joka gangsterisetiä kummasti tuntuu kiinnostavan. Osgood Perkinsin viikset suorastaan väräjävät neidosta käydyn laimean sodan tuoksinassa. Taustalla gangsterisota paukkuu äänekkäämmin ja nyrkeistä lähtee se kiva hassu ääni rystysten tavoittaessa ryttyilijän.
Howard Hughesin tuottama leffa säikäytti 30-luvun kankeita piirejä sen verran, että siihen vaadittiin muitakin kuin ”nimellisiä muutoksia” ja tuotanto myöhästyi reilusti. Nykykatsojalle menossa ei taatusti ole mitään järkyttävää, mutta mustavalkoista tyylikkyyttä kyllä piisaa edelleen. Varsinkin kun lopulta paha saa palkkansa – jokainen tarkistakoon itse, että tippuuko palkka tuhona vai rahana.
Gansterileffafaneille leffa on yksi tärkeä osa elokuvaraamattua, josta löytyvät niin Kummisedät kuin tämän leffan uusioversiointikin.
