Jo elokuvan posterista saa varsin hyvän kuvan kuvan mistä tässä elokuvassa on kyse: Kauniista nuorista naisista pyssyt kädessä.
Ja siinä tämän elokuvan idea oikeastaan onkin, niin hyvässä kuin pahassakin. Ohjaaja Zack Snyder on selvästi vain koettanut tallettaa omat fantasiansa valkokankaalle ja huomannut siinä sivussa että juoni, tuo välttämätön paha, on hieman tiellä, joten hän yksinkertaisesti vain lakaisee sen syrjään. Tuloksena Sucker Punch, ryppyotsaisen ylianalysoijan pahin painajainen.
Juoni on lyhyesti kuvattuna seuraavanlainen: Päähenkilö ”Babydoll” (ihanainen Emily Browning) joutuu mielisairaalaan perinnönhimoisen isäpuolen lavastaessa hänet sisarensa murhaan. Mielisairaala osoittautuu melko ankeaksi paikaksi korruptoituneine johtajineen ja tiukkoine turvatoimineen. Isäpuoli lahjoo sairaalan johtajan (Oscar Isaac) suorittamaan ”Babydollille”lobotomian, jotta tämä ei pystyisi kertomaan, mitä oikeasti tapahtui. Kun häntä kahlitaan lobotomiatuoliin, Babydoll pakenee omaan mielikuvitukseensa. Hän kuvittelee mielisairaalan eräänlaiseksi strippiklubiksi, jonka työntekijöitä hän ja muut potilaat ovat. Sairaalan johtajasta tulee sadistinen sutenööri ja psykologista tanssinopettaja. Babydoll ystävystyy muiden tyttöjen kanssa ja laatii pakosuunnitelman, jota varten he videopelimäiseen tyyliin tarvitsevat 4 esinettä: kartan, tulentekovälineen, veitsen ja avaimen. Näiden esineiden hankkimista ei näytetä suoraan, vaan niiden hankkimisen ajaksi sukelletaan vielä syvemmälle Babydollin fantasiamaailmaan ja esineiden hankkimisprosessit esitetään tyyliteltyjen toimintakohtausten kautta.Lopuksi palataan viela ”tosimaailmaan” ja saadaan tietää, että Babydollin kuvittelemat tapahtumat (joita siis olemme katsoneet viimeiset 70 minuuttia) perustuvatkin tositapahtumiin ja hän tosiaankin on auttanut vankitoverinsa pakoon.
Juoni onnistuu olemaan samanaikaisesti sekä tavanomainen ja ennalta-arvattava että tavattoman sekava. Ajoittain katsoja on ymmällään, että toimitaanko tässä nyt ”reaalimaailmassa” vai onko kaikki vain Babydollin mielikuvitusta, minkä todistaa myös monet tältäkin sivulta löytyvät hämmentyneet kirjoitukset. Syyttää tästä voidaan totta kai ohjaaja Snyderiä, jolle tarina on selvästi ollut toissijainen asia, mutta myös elokuvan ikärajoitusta. Elokuva kuvattiin alunperin k18-tasoisena, mutta sitä jouduttiin myöhemmin muokkaamaan, jotta se täyttäisi alhaisemman rajoituksen kriteerit. Valitettavasti tässä prosessissa jouduttiin karsimaan pois joitakin tärkeitä ja juonta selventäviä kohtauksia, mikä tekee elokuvasta hieman sekavan kokemuksen.
Mutta se ei haittaa, koska elokuvan todellinen tarkoitus ja pääasia on näyttää kauniita naisia vähissä vaatteissa tappamassa pahislaumoja. Ja se on aivan oikein! Toimintakohtaukset elokuvan suola ja aivan syystäkin, sillä ne ovat kyllä erittäin hienon näköisiä. Snyder on kuten sanottua tuonut valkokankaalle oman pienen fantasiansa (ja myöntäkää pois, se on kaikkien meidän pikku nörttipoikien yhteinen fantasia) ja tekeekin sen kunnolla. En ole henkilökohtaisesti mikään tietokoneanimaation ylin ystävä, mutta on pakko myöntää tässä elokuvassa se näyttää hyvältä. Taistelukoreografiat ovat taattua Snyder-tasoa eli lähes samaa luokkaa kuin elokuvassa 300, mikä on melko paljon sanottu.
Näyttelijäsuoritukset vaihtelevat keskiverrosta ihan hyvään, kukaan ei suorastaan loista, muttei kyllä aiheuta myötähäpeän sekaista nolostumistakaan.Parhaiten onnistuu ehkä Oscar Isaac esittäessään tunnevammaista bordellinpitäjää eikä Emily Browningkaan ole huono valinta pääosaan. Erityismaininta täytyy kuitenkin antaa naisviisikon kovalle kuntotreenille ennen elokuvan kuvauksia. Heidän tuli muun muuassa kyetä nostamaan lähes sata kiloa rautaa maasta. Kova suoritus 1,57 metriseltä Browningilta. Vertailun vuoksi kerrottakoon ettei kyllä itseltä onnistuisi (strategiset mittani ovat 165cm ja 57kg).
Kokonaisuutena Sucker Punch on erinomaisen viihdyttävä kokemus, kunhan vain tietää, mihin nenänsä on pistämässä. Sucker Punch on ”aivot narikkaan”-viihdettä puhtaimmillaan: juoni ei ole juuri muuta kuin tekosyy hienoille toimintakohtauksille ja syvällisempää sanomaa etsimään tulleet voivat suosiolla palauttaa kissansa ja koiransa lemmikkieläinkauppaan. Sopivassa mielialassa (ja mahdollisesti lievässä nousuhumalassa) katsottuna yksinkertaisesti unohtaa pikkuseikat ja ilmeiset puutteet, kuten juonen puutteen ja lievästi sovinistisen perusasetelman ja voi nauttia hyvintoimivista toimintakohtauksista ja nerokkaan yksinkertaisesta premissistä. Jos mahdollista, kannattaa katsoa director’s cut-versio, joka sisältää juonenselvennyksiä, verta ja muuta K18-sälää ja on yleisesti monin verroin parempi kuin saksittu teatteriversio.
Sucker Punch on ehdottomasti kulttiklassikko jo syntyessään!
