Dolph Lundgrenin uralta ei pahemmin löydy täysosumia, mutta ihan meneviä ja jopa camp-arvoa omaavia toimintapätkiä hän on kyllä tähdittänyt. Ruotsalainen lihaskimppu ei ole koskaan päässyt ihan sellaiseen suosioon kuin esim. Syltty, Arska, Seagal, Van Damme tai Norris, mutta oma kannattajajoukkonsa häneltäkin löytyy. Eipä siinä mitään, sillä sellaisetkin pätkät kuin Showdown in Little Tokyo ja Bridge of Dragons ovat kaikessa huvittavuudessaan varsin viihdyttäviä ja mojovia toimintapaukkuja oikeassa mielentilassa katsottuina. Videovuokraamon VHS:ien tyhjennysmyynnistä tuli krapula-aamujen varalta otettua mukaan pari Dolpan ”klassista” äksönpläjäystä, joista oikeasti mielenkiintoiselta vaikutti vuonna 1994 valmistunut Men of War – palkkasoturit. Syy mielenkiintoisuuteen ei kuitenkaan ollut kannessa tylysti tuijotteleva Dolppa, vaan käsikirjoituspuolelta löytyvä mestari John Sayles, joka taitaa loistavasti henkilövetoisen draaman. Nyt ei kuitenkaan ole kyse ihan henkilövetoisesta draamasta, vaikka sitäkin yritetään, vaan ihan puhtaasta suoraviivaisesta toimintapätkästä. Vähän ihmetyttääkin, minkä vuoksi Sayles on näppinsä tällaiseen upottanut, mutta varmasti raha on vähän puhunut.
Men of War kuitenkin haluaisi puhua asiaa ja olla pienen ihmisen puolella isossa maailmassa, jossa isot moraalittomat yhtiöt pistävät maanmatosten oikeustajut sekaisin. Lundgren tulkitsee jälleen omalla raudanlujalla eleettömällä tyylillään entistä erikoisjoukkojen sotilasta, jonka näkemät maailman pahuudet ja tekemät hirveydet ovat pakottaneet juomaan ruotsalaisia väkijuomia kitkeäkseen menneisyyden haamut pois kovia kokeneesta pääkopastaan. Hän ei missään nimessä haluaisi suostua vielä yhteen sotilasoperaatioon, jonka palkkaajana tällä kertaa toimisi kemiallisten aineiden kanssa pelehtivä Nitrodyne-yhtiö. Raha kuitenkin kelpaisi ja vanhan everstiystävänsä houkuttelemana Dolpan ruumiillistama Nick Gunar lähtee viimeiselle keikalleen, joka vaikuttaa varsin helpolta, tietenkin jopa liian helpolta.
Alkuun filmi näyttää varsin tyypilliseltä iskujoukkoleffalta, kun Nick lähtee kokoamaan porukkaa kasaan tehtäväänsä varten. Lopulta hänellä on muutaman ukkelin kokoinen joukkue kasassa ja he lähtevät kohti Etelä-Kiinan merellä sijaitsevaa saarta, joka pitäisi suuryhtiön toimesta kaapata. Jos saaren ystävällismieliset asukkaat eivät suostu allekirjoittamaan rauhan merkeissä papereita, niin heitä pitää kiduttaa ja väkivalloin vallata saari Nitrodynen nimiin. Nickin jengin palloillessa varsin huikeissa maisemissa mukavalla saarella kivojen asukkaiden kanssa pläjäys ottaa rauhallisemman temmon yrittäessään takoa jonkinlaista järkeä katsojien pääkoppiin. Asetelmat ovat sen verran kärjistetty, että sanomaa oikein tuputetaan. Hyvän asian puolella kannattaa kuitenkin aina taistella, tekee sen sitten kuinka tökerösti tahansa. Hyvää elokuvaa sillä ei kuitenkaan saa aikaan, mutta ajatushan se tärkein on.
Dolpan pöhötys sopii kyllä tällaiseen leffaan, vaikka hänen näyttelijänlahjojaan ei pahemmin voisikaan kehuskella. Muutkaan näyttelijät eivät oikein vakuuta, osin luultavasti huolettomasti tehdyn käsiksen ja typerähköjen dialogien vuoksi. B.D. Wong esittää teennäisesti saaren alkuperäisasukasta ja Kevin Tighe Nickin everstiystävää varsin tympääntyneesti. Järjettömin rooli on Trevor Goddardilla, joka kömpelösti tulkitsee tunteetonta tappokonetta, jonka tehtävänä on viedä Nickin suunnitelmat loppuun. Tämän lihaskimpun epäuskottava rymyäminen vie viimeiset mahdollisuudet pätkältä luoda vakavaa draamaa. Kuvauksessa on sentään jytyä, sillä trooppiset maisemat ovat kieltämättä komeita ja talviset jenkkimaisemat sopivan kolkkoja. Kuitenkin leikkaukset pilaavat hyvät kuvat liian lyhyillä kohtauksilla, eikä kunnon tunnelmaa saada aikaiseksi. Ohjaaja Perry Lang ei saa kokonaisuutta puhallettua täysillä henkiin, vaan välillä pyristellään oikein väkisin. Elokuva onkin tällä hetkellä Langin toinen ja viimeinen pitkäohjaus, sillä muuten jätkä on viihtynyt paremmin ohjatessa TV-sarjojen jaksoja.
Kuitenkin nämä mainitsemani narisemisen aiheet ovat aika pikku seikkoja, sillä ne eivät vähennä Men of War – palkkasotureiden viihdearvoa yhtään, vaan pikemminkin luovat niitä. Kyseessä on varsin viihdyttävä toimintapätkä, jota katsellessa ei paljon tule kelloa vilkuiltua. 97 minuutin kestosta huolimatta tämän parissa aika kuluu kuin siivillä ja lopputekstit pärähtävät ruutuun yllättävän nopeasti. Eipä tämä lähelläkään hyvää ole, mutta tällaista vanhan kunnon veristä ja älytöntä toimintaa välillä oikein kaipailee. Kaikki tyypillisimmät kliseet ovat mukana, pökkelö sankari heittelee hupaisia one-linereita (”As of now, I take control of this island and who fucks with it, fucks with me!”), väkivalta on rujoa ja tissitkin vilahtavat. Tällaisen ysäritoiminnan ystäville on varmasti luvassa rattoisia hetkiä ja monelle löytyy varmasti tästä leffasta fanittamisen aihetta. Itse en ihan tällaisen meiningin ihalijajengiin kuulu, mutta kyllähän tämä nyt viihteenä menee.
