Ei epäilystäkään, että tästä hankalan prosessin läpikäyneestä teoksesta olisi tullut hyvin todennäköisesti vielä analyyttisempi ja ankarampi, mikäli Stanley Kubrick olisi saanut kaikki haluamansa valtuudet sen suhteen. Tuotantoportaassa ja näyttelijöiden kanssa ilmenneistä ongelmista huolimatta Spartacuksesta tuli kuitenkin eheä paketti ja alansa klassikko, jossa tuodaan Hollywoodin kriittisimpiin vasemmistolaisiin kuuluvan käsikirjoittajan Dalton Trumbon ideat johdonmukaisesti esille.
Filmin voi katsoa yhtälailla sentimentaalisena sankaritaruna kuin politiikan epäluotettavuuden tutkielmana. Siinä Rooman korkeimmat päättäjät joutuvat monipuolisten ongelmien eteen, kun orjana elänyt gladiaattori käynnistää gladiaattorikoulussa kapinan, johon ennen pitkää liittyy kaikki sen johtajansa ja hänen joukkonsa kohtaavat rikkaiden hirmuvaltaa vastustavat ja sen uhrina olleet ihmiset. Rikkailta otettu omaisuus tietenkin jaetaan kaikkien joukkoon liittyneiden kesken.
Elokuvassa nähdään, kuinka mahtavimmankin valtakunnan tasapainoa voi horjuttaa merkittävästi orjasta vapaustaistelijaksi noussut sankari tai sen mahtia voi myös syödä sisältä päin sen ytimeen pesiytynyt korruptio. Kokonaissanoman kannalta todennäköisesti merkittävimpinä synteinä filmissä esitellään pohjaton hedonismi ja vallanhimo, jotka loppujen lopuksi tuottavat pelkästään tyhjää torvea toitottavia ja omia varjojaankin pelkääviä pullistelijoita.
Henkilökohtaista moraalia painottavassa tarinassa todistellaan, että vaikka idealistinen ajattelutapa vaatii suuria uhrauksia, lopputulos on silti kaikkien kärsimysten arvoinen. Aidosti aatteeseensa uskovalta voidaan aina väkipakolla viedä pois monia asioita, mutta ei koskaan niitä tärkeimpiä. Siten ristillä roikkuvalla orjallakin voi olla enemmän arvokkuutta kuin hienoimmissa asuissaan ylpeilevillä ja kylläisesti elävillä ylimyksillä.
