Suomi on vielä tänä päivänäkin vahvasti komediahahmojen maa. Kaikenlaisia Harjakaisia ja Turhapuroja on tv-ruudulla tullut vuosien saatossa nähtyä. 90-luvulta tuttu Pekko Aikamiespoika on alkujaan Porilaislegenda Visa Mäkisen ohjaaman tv-sarjan hahmo. Elokuvissa (jostain käsittämättömästä syystä) Pekko jekkuili jopa viiden elokuvan verran. Pekon toinen kokoillan elokuva, Pekko ja Poika näki päivänvalon 1994, kun Timo Koivusalo kaiken järjenvastaisesti sellaisen käsikirjoitti ja ohjasi. Sanattomaksi jättänyt ensimmäinen elokuva laittoikin miettimään, että miten Koivusalolla on riittänyt visioita ja filminauhaa jopa neljään muuhun kuvatukseen?
Tällä kertaa Pekko saa aihetta kolttosille, kun hänen huoltajuutta vailla oleva nuori velipuolensa (Kalle Wallin), saapuu Tyräaholle sosiaalivirkailijan huostaanottoa pakoon. Pakomatkalle Helsinkiin suuntaava Pekko ja Poika ottavat haltuunsa Helsingin kadut, saaden ihastuksensa Pipsan (Satu Silvo) ja lopulta Suomen kansan päät sekaisin. Tyräaholla Pekon lähipiiri on huolissaan kolmikon kohtalosta, joten Pekon äitee (Helka Kuusiluoto) lähettää poikansa perään kylän ainoan, kehitysasteita vailla olevan poliisin, Reinon (Esko Nikkari). Että sillä lailla.
Pekon hahmon sosiaalinen vuorovaikutus on ähkimisäänillä säestettyjä elämänviisauksia, ruoan kanssa pelleilyä ja todella huonoja koululaisvitsejä. Koivusalon eleilyä pystyy seuraamaan vaivatta ainakin muutaman kohtauksen, mutta sitten alkaa tökkiä jo pahemman kerran. Hahmo ei vain saa aikaan mitään mullistavaa, kuin tyhjänpäiväistä ja sisällötöntä oleilua. Pekko ajaa mopolla. Pekko syö. Pekko kylpee. Poika tekee perässä kutakuinkin samaa. Tätä riittää loppuun asti. Se on huono juttu, jos ei mitään muutakaan ole tarjolla, kuin kylän muutaman asukkaan samanlaista runoilua ja virnuilua.
Tarina ei oikein ota kulkeakseen, kun sitä koko ajan stopataan joidenkin älyttömyyksien (kuten Satu Silvon jeepissä kuvattuun lauluesitykseen tai Joel Hallikaisen artisti-olemuksen) kuvaamiseen. Sitä on ilmeisesti vain pakko koittaa ymmärtää, että jos tarina olisi kulkenut niitä suositeltuja suoria latuja, olisi elokuvan kesto ollut 20 minuuttia. Mukaan on mahdutettu aivan väkisin metsäistä luontokuvaa ja melodista simppeliä kitaramusiikkia. Amatöörimainen kameratyöskentely, hahmojen pahvisuus (Pekon pahviset siivet) ja kerronnan katkonaisuus saavat tästä vain kesälomalla viikon aikana kuvattuja kohtauksia sijoiteltuna sinne tänne. Ehkä pikkulapset ja Porilaiset tyttöystävät saavat tästä irti jotakin, meikäläisen ikäpolvelle tämä alkaa olla jo liian Tuttu Juttu.
