Liisalla, tai paremmin alkukielellä sanoen Alicella (Tina Majorino) on ongelma. Hänen halutaan esiintyvän puutarhajuhlissa ja hän ei halua, joten hän vetäytyy hieman syrjäisempään osaa puutarhaa. Hän kylläkin huomaa Valkoisen Jäniksen (Richard Coombs), seuraa tätä fantastiseen Ihmemaahan missä hän joutuu kuuntelemaan herra Hiiren (Ken Dodd) äärimmäisen kuivaa luentoa, kasvaa kokoa ja kutistuu ja kasvaa uudellee, joskin Tuhatjalkaisen (Ben Kingsley) neuvoa kunnioittaen saavuttaa suunnilleen normaalin kokonsa, kysyy neuvoa Herttuattarelta (Elizabeth Spriggs), osallistuu Hullun Hatuntekijän (Martin Short) teekutsuille, pelaa krokettia kiukkuisen Herttakuningattaren (Miranda Richardson) kanssa, huomaa katoavan ja ilmestyvän virnuilevan Kissan (Whoopi Goldberg) ohjeista sen että pitää tietää minne on menossa jos haluaa päästä minnekään, kohtaa Valkoisen Ritarin (Christopher Lloyd), veljekset Tittelityy (George Wendt) ja Tittelitom (Robbie Coltrane) ja joutuu todistamaan Herttajätkän (Jason Flemyng) oikeudenkäyntiä missä Herttakunigas (Simon Russell Beale) yrittää pitää järjestystä ja luonnollisesti Liisa löytää sen tarpeellisen rohkeuden esiintyä ja myös palaa oikeaan maailmaan mistä hän pakeni Ihmemaahan ja kaikki on kuin sen pitää olla.
Lewis Carrollin, tai englanniksi alkukieleksi kääntäen Charles Lutvidge Dodgsonin kirjoittama Liisa Ihmemaassa on usein filmatisoitu, mutta yleensä eri tavoilla tulkittu teos. Joskus tulos on ollut onnistunut ja joskus kauheaa roskaa. NBC-yhtiön tulkinta on niitä onnistuneempia ainakin Allekirjoittaneen mielestä ja on vaatimattomasta esitysmuodostaan huolimatta jotain poikkeuksellista, sillä tulkinnan osuus on hyvin vähäinen. Kehystarina Liisan siirtymisestä Ihmemaahan ei ole ollenkaan huono ja vakuuttava tähtikaarti mitä omituisemmilla tavoilla englantia vääntäviä persoonia ei heikennä tulosta yhtään. Lisätään yhtälöön vielä Jim Hensonin otuspajan animaatio ja muutenkin moninaisia temppuja käyttävä ja moitteetta toimiva tehostearsenaali niin saadaan aikaan äärimmäisen viihdyttävä elokuva.
Suorastaan aavemaisesti alkuperäistä Liisaa, Alice Liddelia muistuttava Tina Majorino johtaa kaartia nimiroolissa, joskin roolin tarkoitus on pääasiassa antaa värikkäille sivuhenkilöille omituisine puhetapoineen aikaa varastaa show itselleen. Liisa itse on käytännössä pelkkä keskikohta jonka ympärille mitä oudompien ja hahmojen galleria rakentuu, joskin karisma kyllä riittää Liisan näkymättömämpään suoritukseen ja myös omituisten sivuhahmojen galleria on huolella toteutettu. Jokaisella omituisella sivuhahmolla on käytännössä vain yksi kohtaus tai sekvenssi, jonka aikana revitellä ja näyttelijäkaarti todellakin tekee työnsä laadulla. Ben Kingsley on hupaisa, Whoopi Goldberg jää harmillisen ohueksi virneenä ilman kissaa, joskin Martin Short Hulluna Hatuntekijänä repii nauruhermoja mitä omituisimpine repliikkeineen ja Miranda Richardson on aivan yhtä yliampuva päiden katkomista janoavana Herttakuningattarena.
Nick Willing ohjaa tarinaa puhtaana fantasiana missä tietty synteettisyys, yliampuvuus ja epäuskottavuus on täysin sallittua ja alkuperäisen Liisan kuvittajan, John Tennielin irvokkaan pilakuvamainen käsiala näkyy kerronnassa, joskin irvokkuus peittyy absurdismin ja irrationalismin alle. Sovituksen kirjoittanut Peter Barnes ottaa mukaan myös jatko-osan aineksia ja kokonaisuus pysyy yhä järkevänä, vaikka korttipakan ja shakkilaudan eroavaisuus on silti aika suuri. Pituutta on ehkä liiankin paljon, sillä jo 20:n minuutin jälkeen on Liisa kasvanut kokoa, kohdannut omituisen puhuvan eläimen ja muutenkin kokonaisuus on sitä luokkaa että sen voi keksiä vain nero, mielipuoli tai rankasti tajuntaan vaikuttavien huumeiden vaikutuksen alla oleva, mutta silti se viihdyttää.
Äärimmäisen suositeltava elokuva, mutta kevyttä toimintaelokuvaa etsivien on syytä valita jokin toinen. Liisa Ihmemaassa on katsottava aivotoiminta vääristyneenä. Liian selvänä on helppo jättää huomaamatta sen rennon letkeä dialogi, karismaattiset näyttelijäsuoritukset ja mestarillinen toteutus .
