Kasinoryöstöistä on tehty varmaan miljoona elokuvaa, ja niistä suurin osa on täyttä sontaa. Niinpä erittäin kokemattoman ja lähinnä vain musiikkivideopiireissä tunnetun Demian Lichensteinin Elvistäytteiseen kasinoryöstöleffaan nimeltä Määränpäänä Graceland oli suhtauduttava erittäin skeptisesti. Vaan kuinkas kävikään, vanha skeptikko istuskeli kuin naulittuna parituntisen leffan ajan ja nautti siitä. Niin niitä rajoja murretaan.
Määränpäänä Graceland, jonka nimi kilometri vs maili-käännösten vuoksi on kai tuohon muotoon taipunut, on todellakin hieno elokuva. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että ilman muuta Lichtenstein on musiikkivideopuolen miehiä: ote on todella visuaalista, ilman mitään supertehosteita, jotka saavat katsojan kellahtamaan selälleen sohvallaan. Onhan tuolta saralta kokopitkien pariin saatu jo loistava David Fincherkin, joten miksei yksi hassu nimi tähän joukkoon mahtuisi lisää. Eräästä McG nimisestä hepusta ei mainita tässä yhteydessä mitään, jotta taso säilyisi.
Määränpäänä Graceland yhdistelee MTV-tyylin elementtejä ja elokuvien kaikista kliseisimpiä pätkiä sellaiseksi action ja ihmissuhdesopaksi, että homman voisi olettaa puskevan suoraan ojaan. Mutta kun ei niin ei. Kuvat soljuvat soundtrackin mukana lähes täydellisesti, ja jopa Elviskeikan aikana tapahtuva todella brutaali ihmisteurastus näyttää melko hienolta show:lta. Ja täytyy sanoa, että räiskintäkohtauksistakin yleensä suurin osa on sitä kuulua sontaa, joten kärjen Määränpäänä Graceland saavuttaa helposti myös siinä genressä. Ohjaaja/käsikirjoittaja Lichtenstein kuitenkin liikkuu niin pilke silmäkulmassa, että parodia paistaa juuri sopivasti läpi, ja parit naurutkin tulevat ansaitusti ilman sitä normaalia säälittävää ”jee lyödään actionpätkien väliin huono kevennys”-mentaliteettia.
Sitten tämän introilun jälkeen on aika päästä itse asiaan. Vegasissa vietetään Elvisviikkoa, ja pulisonkiveikkoja löytyy joka kulmalta. Siksi viisi ylimääräistä Elvistä kasinossa eivät aiheuta suurempia ihmetyksiä, vaan joukko ryöstää kasinon kovalla ryminällä ja pakenee vähintään yhtä suurella intensiteetillä. Ruumiilta ei säästytä. Ryöstö ei nouse pääosaan, vaan viihtyvyys on sen ympärille kasatussa vahvassa tarinoinnissa. Jengin poistuessa kasinon katolta kopterein ja kuuluttajan toitottaessa ”Elvis has left the building”, meno on aivan katossa. Sitten joukkoon sotkeutuvat vielä ihmissuhdekoukerot, Brooke Forresterinkin tieltä suistava määrä juonitteluja ja loistokasta actionia. Huisia!
Näyttelijäpuoli elokuvassa on rautaa. Kevin Costner on eksynyt viimeaikoina moneen b-luokan filmiin, mutta tällä kertaa kyse on lähinnä Costnershowsta. Äijä kun on aivan ylicool pulisonkeineen ja pahisasenteineen. Itse asiassa hänen Thomas J. Murphy hahmoaan, joka saattaapi olla vaikka Elviksen sukulainen, paremmaksi on hankala laittaa kylmäpäisyyden saralla. Ellei sitten itse Kuningasta oteta kehiin… No, ainakin Blues Brothersit saavat mennä kotia pulisonkeja kasvattelemaan ja kadehtimaan tätä musakikkailua.
Kurt Russellin faneihin en ole ikinä lukeutunut, mutta onhan harmaahiuksinen herra ennenkin Elvistä esittänyt, joten miksei tällä kertaa Elviksen näköisen ja Cybil Waingrowin muotoja auliisti tiirailevan ganstan osakin hoituisi. Cybilinä häärää Frendien Monica eli Courteney Cox. Cox näyttää siirtyneen Frendit-tähdistä parhaiten valkokankaalle, ja vaikkei hän nyt mikään kovin valovoimainen tähti olekaan, niin hyvin peräkontissa vankina lojuminen, juonittelu ja itsensä esittely luonnistuvat. Hänen poikaansa Jesseä esittävä 13-vuotias David Kaye vetää hienon osan hänkin. Kun mukaan summataan vielä komediaosaston Jon Lovitz, ja musamarkkinoiden jäänviileä heppu Ice-T, Christian Slater, Kevin Polalck ja pari muuta jäbää, alkaa laatumittari olla yllättävän korkeissa lukemissa.
Määränpäänä Graceland on elokuva, joka on 100 000 % äijämeininkiä (härö prosentuaalinen määritelmäni on suoraan elokuvasta) Elvismusalla höystettynä. Ocean’s eleven, Sinatralla tai ilman, kalpenee näiden Elvisganstereiden edessä. Tämä on äärettömän cool leffa.