Voittamaton ykkönen (1980)
Alkuperäinen nimi: The Big Red One
- Ohjaajat:
- Samuel Fuller
- Käsikirjoittajat:
- Samuel Fuller
- Pääosanäyttelijät:
- Bobby Di Cicco, Lee Marvin, Mark Hamill, Robert Carradine
- Maat:
- USA
- Kielet:
- englanti, ranska, italia, saksa
Arvostelut
Ylilyövyydessään vastustamattoman mukaansatempaava pläjäys.
Studiopomojen aikanaan röyhkeästi sodomoima, Samuel Fullerin Voittamaton ykkönen ohjaajan omiin sotakokemuksiin perustuva hulppea kertomus Lee Marvinin johtamasta ensimmäisen jalkaväen joukkueesta joka yrmyn johdolla raivaa tiensä aina Pohjois-Afrikasta Normandiaan ja Euroopan halki Berliiniin asti. Vaikka leffa onkin eräänlainen sotapäiväkirja, filkan ei voi sanoa juurikaan juhlivan realismilla. Tämä kovien äijien eliittijoukko on enemmänkin peräisin Alistair MacLeanin kirjoista tai vanhan liiton Korkkari-tarinoiden sivuilta. Mutta asioiden paikkansapitävyys on tässä tapauksessa sivuseikka, sillä toimiiko tämä lennokas sotakuvaus sitten ylipäätään elokuvana?
Noh, Samppa on mitä ilmeisemmin koettanut tallentaa omaa muistikuvaansa mahdollisimman tarkasti jälkipolville, joskin elokuvan dramaturgia kärsii tästä huomattavasti ja se näkyy ajoittaisena päämäärättömänä loikkimisena ja selkeän punaisen langan huutavana puuttumisena. Sodan kuvaus on ammattimaisen varmaa ilman sen kummempia kikkailuja, ehkä vähän liiankin varmaa. Fuller ei ota juurikaan riskejä elokuvansa kanssa ja välillä on auttamatta sellainen fiilis, että tämä kaikki olisi nähty joskus ennenkin.
Itse sotaan elokuva ei juurikaan ota kantaa suuntaan tai toiseen. Selvää on ainakin se, että Samppa kunnioittaa kovasti veteraaneja. Sodasta hengissä selvinnyttä kunnioitetaan, oli se sitten vastapuolen jamppa tai omia perskeles. Myös yhden uusiutuvan teeman voisi kaivaa. Nimittäin sen, että Fuller palaa sodan seuraamusten kuvauksessa jatkuvasti takaisin siihen heikoimpaan luokkaan, eli lapsiin. Loppupuolen kohtaus Marvinin ja räjähtäneen katulapsen kanssa on jälkikäteen ajateltuna jopa koskettava.
Kun Korkkareista tuli mainittua, äijät tosiaankin puskevat saksmanneja kumoon ja kaikki elokuvan kansalaisuudet myöskin puhuvat englantia kehnoilla aksenteillaan. Kovinkaan syvänluotavaa analyysia sodan perimmäisestä luonteesta ei siis tällä kertaa saatu, mikä pettymys, tai no.. Ongelmahan on se, että Voittamattoman ykkösen sisältö on pahasti ristiriidassa elokuvan maineen kanssa, tai sinä millaisena sotaelokuvana tätä oikein haluaa pitää. Harmillisen epäselkeä lausekuvio, jokainen painiskelkoon kumminkin itse asian kanssa.
Jos jätetään nämä kummemmat pohdiskelut sikseen, niin Voittamaton ykkönenhän on vallan viihdyttävä sotaseikkailu, jossa Lee Marvin vetää bravuuriaan kaikennähneenä ja -kokeneena vanhan liiton jermuna. Äijien keskinäisiin suhteisiin ei sen kummemmin paneuduta mutta joukkion kanssakäymisessä on kieltämättä jotain sympaattista, siinä hyväksi havaitussa Likainen Tusina, Kelly’s Heroes -meiningissä.
Pienoisista puutteistaan huolimatta Voittamaton Ykkönen ei ole lainkaan hullumpi sotakuvaus, pituudestaan huolimatta varsin kevyttä katsottavaa ja ylilyövyydessään vastustamattoman mukaansatempaava pläjäys jonka kieltämättä omalaatuinen viehätysvoima ei ole onnistunut katoamaan vuosien varrella.
Cuomi
Tähtääjä, 71 arvostelua
Arvosteltu: 27.04.2008
Katsottu: Kotona
Videot
Kuvat
Suosituksia
Kommentit
cronenberger
Tykittäjä
Arvostelut
Ylilyövyydessään vastustamattoman mukaansatempaava pläjäys.
Cuomi 27.04.2008 02:07
Kuvat
Kommentit
cronenberger
Tykittäjä
26.05.10 klo 14:52
Rekonstruoitu versio on epäilemättä parempi kuin alkuperäinen, mutta edelleen turhan hajanainen ja päämäärättömästi haahuileva. Lupaavasta ideasta ja muutamista paremmista kohtauksista huolimatta elokuva muistuttaa enemmän halpaa tv-toimintaseikkailusarjaa kuin vakavasti otettavaa sotaelokuvaa.
Taistelukohtaukset ovat aneemisesti toteutettuja - enimmäkseen muutaman miehen rutiininomaista tv-sarjatasoista paukuttelua tiukoin rajauksin (suppeaakaan kokonaiskuvaa taistelualueesta tai tapahtumaympäristöstä ylipäätään ei anneta kuin pari kertaa), eikä suursodan tunnelmaa edes hipaista elokuvan missään vaiheessa sen käsittelemän ajan pituudesta ja monien taisteluiden historiallisesta merkittävyydestä huolimatta. Näyttävimmissäkin kohtauksissa nähdään korkeintaan pari panssarivaunua ja kymmenkunta sotilasta kerrallaan, ja esim. niin raskas tykistö kuin ilmavoimatkin molemmin puolin suorastaan loistavat koko elokuvan ajan poissaolollaan. Laivaston olemassaolo sentään ilmenee yhden muutaman kranaatin tykistökeskityksen muodossa (ampuvia laivoja ei luonnollisestikaan näytetä).
Tuotantoajankohtaansakin nähden aivan erityisen kökköä ja sekavaa sotakuvausta nähdään alun Afrikka-jaksossa, ja Normandian maihinnousu Omaha Beachin kohtauksineen on todella halvan näköistä touhua. Kamera keskittyy tiukasti kouralliseen miehiä rähmällään rannalla, ja taustalla näytetään yhtä ja samaa savuavaa maihinnousualusta muutaman kymmenen metrin päässä, mutta muuten niin rantavedet kuin horisonttikin ovat täysin tyhjiä. Vaikutelma maailmanhistorian suurimmasta maihinnoususta jää lievästi sanoen laimeaksi. Asiaa ei auta, että koko kohtaus jää ikään kuin kesken. (Tämähän on kyllä ominaista monille muillekin elokuvan kohtauksille.)
Kaikesta huolimatta Voittamaton ykkönen onnistuu - hiukan yllättävästikin - viihdyttämään kohtuullisesti koko kestonsa ajan, eikä siis ole missään nimessä huono elokuva, mutta jää yhdeksi varsin keskinkertaiseksi sotaseikkailuksi kymmenien kaltaistensa joukkoon.
E-Mies
Tykittäjä
28.01.09 klo 12:32
Sysimustan huumorin peittämä teos ei mässäile verisellä väkivallalla, vaan tuo toisen maailmansodan kammotukset melko väliinpitämättömään sävyyn katsojan silmille. Pääosaroolissa oleva Lee Marvin esittää karaistunutta ja sodan arpien täyttämää kersanttia vahvalla otteella. Henkilöhahmot jäävät pinnalliseksi ja Fuller keskittyy pelkästään tarinaan ja jättää muut kohdat sivuseikoiksi. Viihdyttävä teos on kieltämättä näyttävä läpileikkaus toisesta maailmansodasta aina Afrikan valloituksesta keskitysleirin kammotuksiin asti. Fullerin tyyli on piikittelevä ja sormea osoittava, varsinkin saksalaisia kohtaan. Lopun kohtaus Lee Marvinin ja keskitysleiripojan kanssa koskettaa katsojaa ja herättää pienimuotoista ahdistusta ja hämmästystä. Loistava dialogi ja rauhallinen kuvaustyyli tekevät elokuvasta vahvaotteisen kuvauksen.
mauge
Tähtääjä
28.09.08 klo 21:46
Jotenkin liian vakavasti itsensä ottava sotaelokuva. Kriittinen sotaelokuva on aina hieman vaikea laji, koska suurin osa ihmisistä suhtautuu kriittisesti sotaan. Lee Marvin on liian vanha rooliinsa, mutta toisaalta äijä on niin vakuuttava, ettei se paljon haittaa. Hyvin paljon Platoonia muistuttava elokuva, joten on ihme, ettei tätä noteerattu ikinä niin korkealle. Toisaalta Sam Fuller oli aina liian iso pala purtavaksi Hollywoodin valtavirralle.