Varjoja paratiisissa (1986)

Nikander on suomalainen mies: työskentelee roskakuskina, juo kaljaa, eikä usko sosiaaliseen kanssakäymiseen ellei ole aivan pakko. Eräänä kauniina, harmaana päivänä hän tapaa Ilonan, Valintalon kassaneidin. Kyseinen päivä olisi voinut olla kuten kaikki muutkin päivät roska-autoineen ja -tynnyreineen, mutta Nikander ei ole ikinä ennen kokenut samankaltaista läheisyyttä mitä tulee laastarin laittamiseen haavalle. Tässä julmassa ja kylmässä isänmaassa on ehkä sittenkin joku minua ymmärtävä ihminen? Ilonan ensireaktion vastaavuudesta voidaan keskustella, mutta jokin Nikanderissa saa hänet antamaan miehelle mahdollisuuden. Näinhän ne kauniit rakkaustarinat elokuvissakin alkavat.

Varjoja Paratiisissa on ensimmäinen Kaurismäki-elokuvani ja kerkesi lojua pöydällä lähemmäs neljä viikkoa ennen kuin uskalsin iskeä sen soittimeen. Odotukset olivat kasautuneet päivien kuluessa korkeammalle ja korkeammalle kunnes viikonloppuna ne koettelivat ihmiskäsityksen rajoja ajasta ja paikasta. Ohjaaja on sentään Oscar-ehdokas ja vilkkuvien kännyköiden rinnalla tunnetuimpia suomalaisuuden ikoneja maailmalla. Voi Aki-rakas, älä petä minua nyt.

Kun elokuva lopulta päättyi, olo oli kuin ylisuuren annoksen sinivalkoisuutta suoraan suoneen saaneella ruotsalaisella. Varjoja Paratiisissa on mullistavin kotimainen kokemus ikinä, koska se näyttää suomalaisen elämän epätoivon, surun ja ahdistuksen ajautumatta kuitenkaan apatiaan. Elämä voi olla helvetin masentavaa, mutta ihmiset, jotka elävät näitä harmaita elämiään eivät heittäydy naurettavien viettiensä heiteltäviksi nukeiksi kuten Levottomissa vaan he jaksavat toivoa jotain parempaa. Kaurismäki pitelee tätä masentavaa maisemaa kämmenellään ja muokkaa siitä omalla, tunkkaisella tavallaan kiehtovan ympäristön. Ruman, mutta silti kiehtovan. Päivät seuraavat toisiaan lopulta sekoittuen yhdeksi tupakankatkuiseksi sotkuksi, mutta suomalainen jaksaa. Kaurismäen silmissä emme tiedä mitä haluamme, mutta Esko Nikkarin sivuroolin korostamana tiedämme sentään mitä emme halua. Mutta ei edes senkään päättäminen ole niin yksinkertaista, kuten Kati Outinen elokuvan aikana huomaa.

Toinen asia mitä Kaurismäki ruotii on suomalainen mies. Hän on henkisesti ja sosiaalisesti idiootti. Matti Pellonpää sopii tähän enemmän kuin hyvin rasvalettinä, jolla on Travis Bicklen keskustelutaidot ja charmi. Sisäiset tuskanhuudot näkyvät lasisista silmistä, kun Kati Outinen, joka jo 25-vuotiaana näytti neljän lapsen yh-äidiltä torjuu hänet, vaikka ei ole yhtään parempi. Hän on itse asiassa Nikanderiakin enemmän elämäänsä tympääntynyt, mutta pinnan alla kytee edelleen pyrkyri, joka ei voi tyytyä saman yhteiskuntaluokan urokseen. Ja ei häntä voi edes moittiakaan tästä. Nikander on mustasukkainen, tarrautuva ja purkaa tunteensa ennemmin kaverilleen(Upea Sakari Kuosmanen) työpaikalla kuin naiselleen.

Ja mitä todella tuleekin dialogiin, niin missään suomalaisessa elokuvassa ei ole pystytty pakkamaan niin suuria tunteita niin harvasanaiseen ympäristöön. Kun Raid pystyi tekemään samasta asiasta coolia, niin Varjoja Paratiisissa näyttää miten kaiken jurouden takana on suuri hellyyden patouma, joka vain odottaa pientä säröä purkautuakseen. Ja kun se tapahtuu, niin se ei ole kliseistä "Ai lav juu" – lätinää, vaan yksinkertainen hymy paska-auton kyydissä.

Pisteet:
Arvosteltu: 08.05.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

Juhani Sementti
Tykittäjä
152 arvostelua

Varjoja paratiisissa on ensimmäinen Kaurismäki elokuva, josta olen aidosti pitänyt. Nikander oli minulle tuttu jo elokuvasta Rikos ja rangaistus, mutta siinä tämä Pellonpään esittämä hahmo oli kettumaisen juonikas, kun taas tässä elokuvassa Nikander on alhaisesta yhteiskunta-asemastaan huolimatta ylpeä ja suoraselkäinen mies. En muuten edelleenkään tiedä onko näillä kahdella Nikanderilla muuta yhteistä kuin esittäjänsä.

Nikander (Pellonpää) on hommissa roskakuskina ja hänen parinaan astioita tyhjentelee Esko Nikkarin näyttelemä hahmo, joka uneksii omasta jätehuoltoyrityksestä. Hänellä onkin jo valmiina iskevä slogan uuden yrityksen varalle, kun noutaja tulee sydänkohtauksen muodossa. Nikander menettää ystävänsä ja tyhjyys tulee häntä askeleen lähemmäksi. Uusi työpari Melartin (Kuosmanen) paikkaa tuota tyhjyydentunnetta joviaalilla olemuksellaan. Samalla kuvioihin tulee myös hiljainen kassaneiti Ilona (Outinen), jonka läheisyys saa Nikanderin elämän jopa nousukiitoon. Nikander kokee Ilonansa kanssa onnen hetkiä, mutta joka nurkan takana hänen onneaan vaanii aina uusi tragedia. Nikander kuuluu selvästi siihen samaan ihmissukuun kuin Job, joiden koettelemuksilla ei näytä olevan mitään määrää.

Varjoja paratiisissa kuuluu ns. työläiselokuvatrilogiaan yhdessä Arielin ja Tulitikkutehtaantytön kanssa. Itse pidän tätä ja Arielia parhaimpina, kun taas Tulitikkutehtaantyttö on jo liian minimalistinen kerronnaltaan. Ariel on ehkä näistä humoristisin, kun taas Varjoja paratiisissa lienee lähimpänä sitä kaikkein elämän makuisinta elämää. Pienet yksityiskohdat kuten esimerkiksi vaaleanpunaiset valintatalon liiketunnukset tuovat elokuvaan reilusti realismia. Todellisuus onkin tässä ehkä lähempänä kuin missään muussa Kaurismäki-elokuvassa, joissa yleensä käytetään enemmän tietynlaista selittämätöntä nostalgista värinää. Näyttelijätyö on kauttaaltaan laadukasta ja Kaurismäelle ominaisesti vähäeleisyyteen pyrkivää. Silti hahmot on äärettömän tarkasti piirretty. Kaurismäki pystyykin aistimaan ihmisissä asuvat toiveiden ja tyhjyyden tunteet harvinaisen tarkkanäköisesti.

Tupakansavuiset keskikaljakuppilat tulevat tiukentuvan lainsäädännön ja terveysintoilun vuoksi häviämään pian kokonaan. Samalla häviää osa perinteistä työläisten viikonlopunviettokulttuuria. Kaipuu tupakansavuun kuitenkin jää. Tämä menetetty perintö on onneksi tallennettu Kaurismäen keloille, joilta tullaan vielä tulevaisuudessa tiheästi tutkimaan kansakuntamme menetettyä identiteettiä ja elämäntapaa.

nimimerkki: mauge

Pisteet:
Arvosteltu: 07.02.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

mauge
Tähtääjä
143 arvostelua