Vaaleanpunainen pantteri (2006)
- Alkuperäinen nimi:
- The Pink Panther
- Tuotantovuosi:
- 2006
- Ohjaajat:
- Shawn Levy
- Käsikirjoittajat:
- Blake Edwards, Len Blum, Michael Saltzman, Steve Martin
- Pääosissa:
- Beyoncé Knowles, Emily Mortimer, Jason Statham, Jean Reno, Kevin Kline, Steve Martin
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 93 min
- Genret:
- Komedia, Seikkailu, Rikos
Keskiarvo
Arvostelut (2): 
Pikatuomiot (72):
Oma pikatuomio
Tänä moniarvoisuuden ja poliittisen korrektiuden aikakautena sallitut leikinlaskun kohteet tuntuvat hupenevan napajäätäkin nopeammin. Onneksi kaiken muun pettäessä voi huoletta nauraa ranskalaisille, heidän hölmölle kielelleen ja oman navan ympärillä pyörivälle ajatusmaailmalleen.
Patonginpurijoiden kustannuksella höräyttelee tällä kertaa Hollywoodin loputtoman tuntuiseen remake-aaltoon liittyvä Vaaleanpunainen pantteri. Jo 60-luvulla notkealla tunnarillaan ja Peter Sellersin taidokkaalla slapstick-komiikalla historiaan jäänyt konsepti on jälleen kaivettu naftaliinista ja höystetty nimekkäällä hauskuuttajakaartilla ynnä kovilla tuotantoarvoilla.
Uuden Pantterin komisario Clouseauna kompuroi Steve Martin ja kunniamitalia halajavana poliisipäällikkö Dreyfusina nähdään Kevin Kline. Jean Reno toimittaa kuuliaisen apupojan virkaa ja Beyoncé Knowles on mukana lähinnä silmänruokana. Juoni ei pääse yllättämään: Clouseaun tehtävänä on jälleen löytää tarunhohtoinen Vaaleanpunainen pantteri -timantti, joka on tällä kertaa kadonnut kentän laidalle niitatun futisvalmentajan sormesta.
Kuten arvata saattaa, arvoituksen selvittäminen ei onnistu ilman lukuisia pikku katastrofeja ja sivullisten tahatonta murjomista. Vanhaa kunnon slapstickia ei tehdä nykyään yhtään liikaa, mutta satunnaisista naurahduksista ei tällä kertaa muodostu kovinkaan ehjää kokonaisuutta. Tarina kaipaisi terävyyttä ja toilailujen olisi toivonut olevan vielä ylivedetympiä. Tiuhempi tahti tai kekseliäisyyskään ei vitsikimarassa olisi ollut haitaksi; Clouseaun idioottimaisen puhetavan alleviivaaminen ja pyöräilijäparkojen vastoinkäymiset alkavat pidemmän päälle vaivaannuttamaan enemmän kuin huvittamaan.
Steve Martin hoitaa roolinsa mukiinmenevällä kohkaamisella, yltämättä kuitenkaan Sellersin tasolle. Muut henkilöt jäävät marginaaliin ja etenkin Reno toljottaa suurimman osan ajasta täysin tyhjän panttina. Riemastuttavimmasta sivuroolista vastaa aina yhtä vähäeleisen cool Clive Owen kovin tutun tuntuisena brittihahmona.
Kokonaisuutena Vaaleanpunainen pantteri on melko köykäinen, mutta mikäli Steve Martin ei kuulu oman inhokkilistan kärkipäähän ja irtonaurut kiinnostavat, on filmi mukavaa ajanvietettä. Kestävämpää viihdettä kaipaavien kannattaa silti kaivaa esiin vanhat Sellers-pantterit tai piirretyt lyhytelokuvat.
Pisteet:
Arvosteltu: 24.11.2008
Katsottu: Kotona
2000-luvun ensimmäinen Vaaleanpunainen pantteri ei ole varsinainen uudelleenfilmatisointi. Beatman Begins -rainan tapaisesti se kertookin päähenkilönsä ensiaskelista isojen juttujen parissa. Jipii, sitten päästäänkin aikaan ennen Jacques Clouseaun ”suuruuden päiviä”? Jotta kaikki olisi jo valmiiksi tylsää, leffa ei tietenkään sijoitu groovylle 1960-luvulle, vaan nykypäivään.
Filkan alku on mölyisä. Jalkapallomatsi etenee kohti suurta huippuaan, rikas äijä (Statham) kävelee keskelle kenttää, kosii laulajatartähti Xaniaa (Knowles) ja tuupertuu äkkiä nurmimatolle. Kaikessa melskeessä äveriäältä äijältä katoaa sormus, jonka kruununa on elokuvan nimikkotimantti. Kuka riisti miehen hengen ja missä on arvokivi? Siinä mysteeri, jonka poliisipamppu Dreyfus (Kline) sysää yllättäen alaisistaan sille kaikkein kömpelöimmälle ja hömelöimmälle: Jacques Clouseaulle (Martin). Clouseaun tehtävä on oikeastaan harhauttaa jutun pääsyyllistä, jotta Dreyfus onnistuisi omissa tutkimuksissaan loistavasti. Törppö Clouseau ei tietenkään tiedä asiasta mitään itse, paneutuu keissin tutkintaan kunnolla ja on tehdä lopulta enemmän vahinkoa kuin oli tarkoitus.
Elokuvan tarina ei ole kaksinen. Steve Martin, joka vähän vakavampien rustailujen ohessa näemmä jaksaa yhä palata aivottoman komedian pariin, on naputellut itsekin tämän leffan käsikirjoitusta – aika kehnoin tuloksin. Juoni on pehmeä kuin lakupiippu ja useimmat vitsit silkkaa vanhan toistoa (joskin muutamat ideat, kuten Clouseaun kielikoulutus ja räjähtävä myyntikoju tuntuvat freeseiltä ja nauramisen arvoisilta). Itse rikos ratkeaa kovin löpsösti. Tsk, tsk. Jos mielii tehdä uuden version jostakin, miksei siitä sitten voisi väsätä jotakin todella uniikkia ja uskaliaan nerokasta? Tällaisena tämä leffa ei silti luultavasti loukkaa vanhan VP-elokuvasarjan ihailijoita…
Ohjaaja Shawn Levy ei ole saanut puristettua parhaimpia mehuja kaikista näyttelijöistään. Steve Martin toki pelleilee ja vimpuloi oikein olan takaa ja täydestä sydämestä. Mutta Kevin Kline vaikuttaakin enemmän vain kuorelta, joka kyllä sätkyttelee, muttei ole lopulta oikein kotonaan koko filkassa. Beyoncé Knowles kävelee roolinsa läpi hyytymättömällä hymynaamalla. Sivuosat ovatkin pääasiassa keskinkertaisia räpellyksiä. Ainut, joka näyttelijöistä oikeasti yllättää, on Clouseaun aisaparia esittävä Jean Reno. Heebo heittää kehiin sellaista kivikasvokomiikkaa ja hillittyä charmia, että Jacques Tati tulee niistä mieleen melkein väistämättä. Säheltävän Martinin rinnalla Renon rauhallisuus onkin täysin sopivaa.
Vaikka muu leffa onkin vähän niin ja näin, alkuteksteissä on mukana vanhaa VP-henkeä. Mancinin kirjoittama teemamusiikki soi tuttuun tyyliin animoidun pantteriveijarin hiippailun taustalla. Ja mikä mukavinta: teemaa ei ole sovitettu piloille, vaan se on kuin ennenkin – kissamainen, jazzahtava ja tarttuva.
Kaiken kaikkiaan – Vaaleanpunaisen pantterin uusin seikkailu on melko keskinkertainen huumoripaketti, joka ei vedä vertoja vanhalle leffasarjalle. Martin ja Reno sentään tekevät hyvää yhteistyötä, eikä pantterin nimeä ihan lokaan vedetä.
Pisteet:
Arvosteltu: 09.03.2006
Katsottu: Teatterissa
