Pelimiehet (2003)

Aluksi tarina esittelee pääkaksikon; neuroottisen Royn ja lipevän Frankin. Miehet ovat alansa huippuja. Vaikka Roy yrittääkin uskotella myyvänsä antiikkia, näin ei kuitenkaan ole. Nimittäin miehet ovat ammattihuijareita. Ja vieläpä sangen hyviä työssään. Bisnekset sujuvat hyvin, mutta ongelmia aiheuttaa toinen miehistä. Likaa sietämätön, ulkoilmalle herkkä ja pakkoliikkeinen Roy alkaa potemaan omantunnon tuskia ja kaikkea muuta pahaa siltä väliltä. Asiaa ei auta yhtään, että uusi lekuri ei ole samalla aaltopituudella miehen kanssa. Ilmaantuupa kuvioihin vielä yllätyksenä Royn tietämättömissä ollut tyttö Angela. Tästä kuviot eivät enää enempää voi sotkeutua.

Leffan aihe on yllättävänkin kiinnostava, ja alkuasetelma kliseisyydessäänkin näppärä. Alussa leffa rullaa sujuvasti esitellen pääkaksikon alaa eri kanteilta. Mutta kuten lajityypin sääntöihin kuuluu, on mukana oltava vähintäänkin ennalta-arvattavia tai epäilyttäviä juonikoukkuja. Ja niitä tästä leffasta löytyy, välillä turhan paljonkin. Leffan ensimmäisen "yllätyksellisen" juonikoukun pystyy arvaamaan miltei lähdössä, onhan miehen muillakin roolihahmoilla ollut aina taipumusta samaan (enkä nyt suinkaan puhu Cagesta). Lopun setvittelyissä, katsoja tuntee auttamatta jääneensä ulkopuoliseksi. Lopputekstien tullessa ruutuun, allekirjoittaneelle jäi lievästi petetty maku suuhun. Petetty siksi, että vaikka leffa yrittääkin näyttää lajityyppinsä valiolta, todella monet asiat jäävät vaille vastausta. Niin, ja käänteet ovat aivan liikaa käytettyjä. Lopulta leffa kaatuukin liikaan yrittämiseen.

Kuitenkin tämän kaiken lisäksi on leffassa paljon hyvääkin. Nic Cage tekee yllättävän sympaattisen ja aidon roolin miehen aiempaan tuotantoon verrattuna. Mies henkilöi herkullisen hahmonsa kiitettävästi. Allekirjoittaneen yllätti myös Alison Lohman. Naisen elokuvia ei ole tullut paljon katsottua, mutta tässä hän teki ikäänsä nähden vahvan työn jota kelpaa katsella. Mukana on myös joukko enemmän tai vähemmän hyviä sivuosia, joita kuitenkaan en ala erikseen mainitsemaan.

Ridley Scottilta tällainen pienenhauska elokuva on aika yllättävä ohjaus. Ehkäpä se juuri koituu leffan turmoiksi. Indie-tyyppisenä tästä olisi saatu puristettua paljon enemmän mehuja irti. Elokuva tuhlaa hyvän ideansa yrittäessään olla enemmän kuin pystyy. Sääli sillä alun perusteella tästä olisi tullut varmasti nokkela ja sujuva elokuva.

nimimerkki: mbay

Pisteet:
Arvosteltu: 29.03.2007
Katsottu: Kotona

Arvostelija

mbay
Käyttäjä
11 arvostelua

Roy on pakkomielteistä ja neurooseista kärsiva pikku nilkki joka harrastaa kaverinsa Frankin kanssa ammattimaista huijausta. Kaverukset siis todellakin elättävät itsensä huijaamalla ihmisiä mitä ihmeellisimmin keinoin ja pääosin hommat hoidetaan omasta toimistosta. Neuroottiset oireet häiritsevät Royn arkirutiineja, joten psykiatrin luonakin täytyy välillä käydä istahtelemassa. Psykiatrin ansiosta elämän pikku palaset alkavat loksahtaa paikoilleen. Tämän ansiosta sim. hmissuhteet, kuten oman tyttären kanssa uudelleen tutustuminen alkavat olla mahdollisia...

Sanottakoon heti alkajaisiksi että mistään kepeästä veijaritarinsata ei suoranaisesti ole kyse, Tarinaa kehitellään vakavinkin draamallisin ottein joka oikeastaa tuntuu katsojalle hieman hämmentävältä. Tyyli on ikäänkuin hakusessa ja samalla koko leffan kanssa on vaikeuksia kuinka siihen tulisi suhtautua - tämä kaikki voi olla itsetarkoituksellistakin. Royn ajoittain koominen olemus on loppujen lopuksi kuitenkin enemmän säälittävä neuroottinen surkimus.

Nicolas Cage ja Sam Rockwell veijarikumppaneina sinänsä ovat mainioita. Kumpaakin hiukan vaivaa sellainen maneerinen asennoituminen pikkuhuijareiden rooleihinsa mutta onneksi ylinäyttelemiseltä vältytään. Jos Cagen näyttelemisestä pitää niin silloin tässä on oiva leffa. Itselläni on heppuun hieman ristiriitainen asenne, välillä toimii, valillä taas ei. Alison Lohman Royn tyttärenä on loistava. Nuoria, luonnollisia lahjakkuuksia on aina ilo seurata. Tyttö veti hienon roolin myös elokuvassa Valkoinen Oleanteri. Tästä mimmistä voi kehittyä vielä vaikka minkälainen stara.

Ridley Scott on yllättävänkin erilaisen elokuvan kimpussa. Oikeastaan on vaikea määritellä mistä tässä pläjäyksessä on kysymys. Loppujen lopuksi elokuva ei kuitenkaan oikein jaksa kantaa ihan koko pituuttaan vaan ontuu välillä turhankin pitkäpiimäisessä tarinankerronnassa. Ehkä vielä realistisempi, vakavampi ja rankempi ote olisi tehnyt leffasta hieman onnistuneemman -mene ja tiedä. Kuitenkin kyseessä on ehdottomasti katsomisen arvoinen juttu jota ei kannata ohittaa.

Pisteet:
Arvosteltu: 14.08.2004
Katsottu: DVD

Arvostelija

Kustaa
Ylläpitäjä
229 arvostelua

Roy (Cage) ja Frank (Rockwell) ovat kusettamisen ammattilaisia, huijausartisteja kuten he itse väittävät. Heput tienaavat leipäänsä hyvinkin arveluttavin keinoin. Aluksi harrastetaan puhelinmyyntiä ja myydään simppeliä vähittäiskauppatavaraa 10-kertaisella hinnalla. Nälkä kasvaa syödessä pitää saada enemmän rahaa kerralla, vaikka Roy on säästänyt ja kartuttanut huijaustuloistaan sievoiset summat.

Roylla omat henkilökohtaiset psykologiset ongelmansa, nimittäin käsittämätön likakammo ja ulkona oleminen on hankalaa. Tämän tyyppinen päähenkilön skitsoilu antaa kohtuullisen tavalliselle jutulle uusia ulottuvuuksia. Kuvioon ilmestyy yhtäkkiä myös Royn ex-vaimon 14-vuotias tytär. Roy paljastuu isäksi ja tytär haluaa viettää iskän kanssa aikaa. Nähtäväksi jää kuinka Roy pärjää kusetuskeikkojen, omien skitsoilujensa sekä tyttärensä kanssa.

Cage saa vinksahtaneen puolen hahmostaan esiin todella mainiosti. Ohjaajalla on myös näppinsä pelissä, sillä likakammon saadessa valtaa myös leffan leikkaustyyli kokee hiukan muutoksia. Luulisi näiden olevan Ridley "Bladerunner" Scottin aivoituksia. Jos näin ei ole niin ehkä saamme nähdä sitten Director's cutin myöhemmin. Tuolla tyylikeinolla saadaan Royn skitsoilun pahimmat aktiivivaiheet erotettua hyvin kondiksessaoloajasta. Kerrontatyyli on kokonaisuutena melko sulavaa katseltavaa, vaikka välillä hetkittäinen musavideomainen leikkaustyyli meinaa alkaa rassaamaan. Pidin juonesta melko paljon. Leffa on tosiaan tavallaan melko tyypillinen huijarileffa, mutta henkisillä ongelmilla tarina saadaan naamioitua taitavasti vähän eri tyyppiseksi kokonaisuudeksi.

Huijarikumppani Frank jää ihan statistin rooliin. On kyllä viittä vailla pitäisikö Sam Rockwellin edes olla päänäyttelijänä. Roy ja tämän tytär ovat ne keihin tarinassa keskitytään. Olen aina pitänyt Cagen tavasta näytellä. Minusta tuli Cagen fani kun näin Arizona Babyn 80-luvulla. Mies on näytellyt tuon jälkeen monissa eri tyyppisissä leffoissa. On niin toimintaa, romantiikkaa kuin komediaakin. Osa hyviä, osa huonoja leffoja. Cage on selkeästi parhaimmillaan juuri tällaisessa skitsoroolissa.

Pisteet:
Arvosteltu: 25.01.2004
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

arska
Ylläpitäjä
647 arvostelua