Pahan kosketus (1958)

Vuonna 1958 lähes muodottomaksi lihonut Orson Welles teki elokuvan nimeltään pahan kosketus, jonka kiemuraiset tuotantosotkut selvitetäänkin jo alla olevassa arvostelussa.

Lukuun ottamatta Hestonin pökkelöä kunnon-mies roolia, pahan kosketus on ohjaajan intensiivisin elokuva, oikea tutkielma ihmisestä ja pahuudesta ohi kansalainen kanen ja mahtavien ambersonien. Jälki-noiria edustava nihilistinen rikosvyyhti alkaa hyvin nopeasti elokuvan alussa kun auto räjähtää meksikon rajalla selittämättömästi ja meksikolainen poliisi Vargas (Heston) , sekä hänen amerikkalainen vaimonsa (Leigh sattuvat olemaan paikalla tuossa rajakylässä, jota ohjailee alkoholisoitunut poliisi Hank Quinlan (Welles).

Welles tekee uskomattoman roolisuorituksen taikinanaamaisena rappiopoliisina, joka hallitsee diktaattorin ottein rikostutkintoja lahjomalla, lavastamalla ja myös ehkä murhaamalla.
Mukana myös paikallinen meksikolainen rikollisliiga johatjanaan Akim Tamiroff , sekä sivurooleissa entisaikojen suuret tähdet Marlene Dietrich ja Zsa Zsa Cabor.

Tunnelma tiivistyy puristavaksi film noirin valoja ja varjoja,kuumottavaa autiomaa nilmapiiriä ja hysteeristä taustakapakoissa ja radioissa pauhavaa musiikkia apunaan käyttäen. Tuulettimet, pieni rähjäinen motelli syrjäkylässä
(huomaa hotellin yövartija Dennis Weawer) ja armoton loppu. Pienissä ahdistavissa sisätiloissa kuvattu elokuva suorastaan tursuaa hikeä, likaa ja verta. Ylistetty menetetty maa jää paljon velkaa tälle, sekä oikeastaan kaikki rajaseuduille sijoittuvat jännärit.

Maestro Welles on luonut ahdistavan mestariteoksen, joka hakee vertaistaan. Aliarvostettu, kertakaikkiaan. Film noirin ja Wellesin joutsenlaulut.

Pisteet:
Arvosteltu: 21.07.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Filmijokeri
Käyttäjä
15 arvostelua

Pahan kosketus on mahtava kirja. Joskin sillä ja tällä elokuvalla ei ole juuri mitään muuta yhteistä kuin nimi ja pääpahiksen hirmuisuus. Leffan tekeminen oli tiettävästi yhtä tuskaa. B-luokan käsikirjoitusta hypistellyt Charlton Heston oli erehtynyt luulemaan, että elokuvan ohjaisi maestro Welles ja siksipä hän oli lupautunut projektiin. Wellesin oli pitänyt aluksi vain näytellä leffassa, joten tuottajayhtiölle tuli kiire suostutella hänet myös ohjaamaan. Hollywoodin kauhukakarana tunnettu Welles muokkasi heti kättelyssä käsikirjoituksen uusiksi ja aloitettuaan kuvaukset hän eksytti ensimmäiseksi studiopomojen nuuskijat kintereiltään. Leikkausvaiheessa tästä ilmeisen närkästyneet kihot päättivät sitten kostaa Wellesille ja saksivat leffasta oman versionsa, mikä ei tietenkään tippaakaan miellyttänyt Wellesiä, vaikka tämä versio palkittiinkin. Wellesin alkuperäisten ohjeiden mukaan kasattuna leffa pullahti ulos vasta paljon myöhemmin ja on yleisesti julistettu paremmaksi, peräti erääksi ohjaajan parhaimmista töistä.

Pahan kosketus liikkuu Meksikon rajan molemmin puolin. Kun rajan ylittänyt auto räjähtää, aletaan puhua kansainvälisestä solkkauksesta. Kuherruskuukauttaan viettävä meksikolainen huumetutkija Vargas (Heston ihanissa viiksissään) unohtaa morsiamensa (Leigh) oitis ja imeytyy mukaan juttuun. Paikalle vierii myös rajan toista puolta hallitseva lain koura, Hank Quinlan (Welles), joka sikaria tuprutellen ja keppiin nojaillen julistaa, että hänellä on hyvä vainu syyllisestä. Alkaa armoton ajojahti, jossa ei edes Vargasin kaunis morsian säästy loalta. Jengi pahoinpitelee ja huumaa neitseellisen kauniin Susan Vargasin samalla kun Hank Quinlan ratkeaa ryyppäämään ja herra Vargas penkoo poliisiarkistoa, jossa haisee. Tunnelma tihenee koko ajan. Elokuvan loppukohtaus on lähes yhtä hieno kuin alkukohtauskin, ellei peräti parempikin. Bongaa valkoinen valas!

Näyttelijävalikoima ei tässä elokuvassa ole mitenkään tavanomainen. Marlene Dietrich vilahtaa sivuosassa kaikennähneenä femme fetalena (shokki tuottajille), suuri neuvostoliittolainen Akim Tamiroff näyttelee meksikolaista pikkumafiosoa antaumuksella, Moosekseksi yleensä paremmin mielletty Charlton Heston tulkitsee uskottavasti meksikolaisen huumetutkijan roolin ja Zsa Zsa Gabor nähdään ilotalon omistajana. Kaikkein hienoimpiin näyttelijäsuorituksiin kuuluvat Janet ”Psykon kirkujanainen” Leighin ja itsensä Orson Wellesin esitykset. Leigh teki roolinsa pitkälti toinen käsi paketissa, sillä hän oli loukannut kätensä ennen kuvauksia. Kuvissahan tätä ei kuitenkaan näy. Toinen reissussa rähjääntynyt oli Welles, joka loukkasi myöskin kätensä loppukohtauksen kuvauksissa. Sitä se on se kunnon heittäytyminen rooliin...

Pisteet:
Arvosteltu: 07.06.2003
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Söpö
Ylläpitäjä
636 arvostelua