Vuonna 1958 lähes muodottomaksi lihonut Orson Welles teki elokuvan nimeltään pahan kosketus, jonka kiemuraiset tuotantosotkut selvitetäänkin jo alla olevassa arvostelussa.
Lukuun ottamatta Hestonin pökkelöä kunnon-mies roolia, pahan kosketus on ohjaajan intensiivisin elokuva, oikea tutkielma ihmisestä ja pahuudesta ohi kansalainen kanen ja mahtavien ambersonien. Jälki-noiria edustava nihilistinen rikosvyyhti alkaa hyvin nopeasti elokuvan alussa kun auto räjähtää meksikon rajalla selittämättömästi ja meksikolainen poliisi Vargas (Heston) , sekä hänen amerikkalainen vaimonsa (Leigh sattuvat olemaan paikalla tuossa rajakylässä, jota ohjailee alkoholisoitunut poliisi Hank Quinlan (Welles).
Welles tekee uskomattoman roolisuorituksen taikinanaamaisena rappiopoliisina, joka hallitsee diktaattorin ottein rikostutkintoja lahjomalla, lavastamalla ja myös ehkä murhaamalla.
Mukana myös paikallinen meksikolainen rikollisliiga johatjanaan Akim Tamiroff , sekä sivurooleissa entisaikojen suuret tähdet Marlene Dietrich ja Zsa Zsa Cabor.
Tunnelma tiivistyy puristavaksi film noirin valoja ja varjoja,kuumottavaa autiomaa nilmapiiriä ja hysteeristä taustakapakoissa ja radioissa pauhavaa musiikkia apunaan käyttäen. Tuulettimet, pieni rähjäinen motelli syrjäkylässä
(huomaa hotellin yövartija Dennis Weawer) ja armoton loppu. Pienissä ahdistavissa sisätiloissa kuvattu elokuva suorastaan tursuaa hikeä, likaa ja verta. Ylistetty menetetty maa jää paljon velkaa tälle, sekä oikeastaan kaikki rajaseuduille sijoittuvat jännärit.
Maestro Welles on luonut ahdistavan mestariteoksen, joka hakee vertaistaan. Aliarvostettu, kertakaikkiaan. Film noirin ja Wellesin joutsenlaulut.
